Seppä-Erkkin sotavankeus

Sotamies Erkki Salmela, Antti Jalmari Erkinpojan poika,  taisteli Jatkosodassa pikakivääriampujana 6./JR 50 Syvärin alajuoksun ja Särkijärven taisteluissa. Hyökkäysvaiheen jälkeen Jatkosota tasaantui asemasodaksi ja Erkkin joukko-osasto sijoittui Laatokan itäpuolelle, Syvärin alueelle. Asemasodan aikaan alkoivat molemmat puolet havitella vankeja saadakseen tietoja vastapuolen tilanteesta. Tämä oli Erkin kohtalo ja tie vei vankileirille (17.07.1942-12.12.1944) Neuvostoliittoon Tcherpovetsiin syvälle Venäjän sisämaahan, yli tuhannen kilometrin päähän kotoa. Paikkaan, jonne sittemmin on pystytettykin suomalaisten sotavankien muistomerkki. Ja siellä hän olikin sodan loppuun asti tehden sepän hommia sielläkin. Salmelan Heimo oli viimeinen, joka Erkin näki sillä hän oli ollut polun varressa puutöitä veistelemässä, kun Erkki oli lähtenyt yksin liikkeelle. Kotiin jäi Anna vaimo lapsineen ilman tietoa miehensä kohtalosta.

Sotavankeusajastaan hän kirjoittikin muistelmakirjan Sotavanki, joka on löydettävissä Sota-arkistosta. ”Oli sota, vuonna 1942. Palvelin JR 50:nessä, joka oli Homoravitsan eteläpuolella erämaassa. Olin tullut juuri maatalouslomalta , sotatoimet olivat hiljaiset, ei ollut mitään liikettä.” Tarina onkin luettavissa osin [G] Kohtalon Vuodet Veteli (sivut 476-490) ja osin [KK] Arjen tarinoita Vetelistä –kirjoista (sivut 109-112 Maila Pulkkinen, Erkin tytär).

Kuuntele myös eräs haastattelu, jossa seppä-Erkki muistelee himankalaisen miehen veljen kohtaloa: Sotavankia haastatellaan.

Hain tuohia metsästä, aikomukseni oli ruveta tekemään tuohitöitä. Pojat rupesivat puhumaan naapurirykmentistä, joka oli meistä vasemmalla. He olivat käyneet siellä, eikä sinne ollut kuin 7 km:n matka. Nyt minulle heräsi halu käydä siellä, siellähän ovat kaikki meidänkylän minunikäiseni kaverit. Me sovimme kahden muun kanssa, että kun tulee tilaisuus, niin käydään siellä. Kysyimme vielä joukkueenjohtajalta luvan poistumiseen. Tämän puheen päälle tuli komppanian päällikkö telttaan ja antoi vielä luvan, ettemme olleet mitään livistäjiä.

S-VK-3200W Anna ja Erkki SalmelaKun seuraavana aamuna piti lähteä, niin ne kaksi eivät lähteneetkään, joten aloin matkan yksinäni. Matka oli odotettua pitempi, sataa tuhrusi vähän, että olin aikeissa palata takaisin, mikä olisi ollutkin paras ratkaisu. Mutta minua työnsi jokin näkymätön voima vain eteenpäin, joten jatkoin silti matkaa eteenpäin.

Tulihan se Lohen huoltotie viimein. Tätä tietä käveleskelin mitään pahaa aavistamatta. Nyt tuli kaksi sotilasta ojan takaa, kun olin aikeissa väistää keskitien kautta ohi, astui toinen sotilaista eteeni, pisti konepistoolin rintaani kohti, piippu hipoi liki puseroa, jotain mutisi. En ymmärtänyt sanaakaan hänen puheistaan. Nyt selvisi minulle, että sehän on vihollisen partio, ei tarvinnut harkita enää mitään. Yksi politrukki tuli jo selän takaa, painoi kätensä suuni päälle, rutisti pääni kainaloonsa, toinen sivulla oleva otti käsistä kiinni, joten mentiin yhdessä rykelmässä tieltä pois.

Sen näin, että tien sivusta nousi useita sotilaita ja lähti menemään metsään, jonne minuakin vietiin. Nyt mentiin semmoisessa nipussa, ettei tiennyt mihin mentiin. Pääkin jo sekosi että taitaa olla viimeinen kyyti. Kun huomasin niiden olevan vieraan maan miehiä, tuntui kuin olisi mennyt saunassa liian äkkiä kuumaan löylyyn, pisteli kuin olisi ollut nahan alla jotain elukoita.

Kun oli menty noin sata metriä, niin kaikki irroittivat otteensa joten jäin seisomaan sotilaitten keskelle. Nyt tiesin jo kohtaloni, että olen sotavanki. Sotilaat katselivat hetken saalistaan ja arvioivat mitä saivat. Yksi huomasi, että sillähän on jotain ottamista ja ryntäsi kiinni. Samassa tuli käsiä joka puolelta ja niin tyhjeni kaikki maallinen omaisuuteni.

Nyt otti joku repustaan kaksimetrisen narun, jolla vanki kuljetetaan yli rajan. Pantiin kädet seläntaaja käytettiin yhteen, yksi otti narusta kiinni ja sitten lähdettiin kohti tuntematonta. Partiosta osa kulki edellä, osa jäljessä. Taluttaja töyttäsi kiväärin piipulla selkään ja hoputti ”pistra, pistra” joten oli jonkinlainen kiire. Nyt seisahtui porukka, rupesivat syömään. Sain huilata vähän jalkojani ja ajatella omaa kohtaloani. Olin aikalailla järkyttynyt, lohduttelin itseäni sodan loppumisella ja poispääsemisellä.

Kersantti näki miten housuni riippuivat puolitangossa, juuri persustan ylittämässä. Ne olivat raskaat, isot paikat polvissa ja takapuolella, maasto vielä kasteli ne, että painoivat kuin synti, henkselit oli poikki, että tarvitsivat korjausta. Tämä kersantti oli käytännön mies, nosti nousut ylös ja kiristi henkselit, että ne jotenkuten pysyivät ylhäällä. Vielä vaihdettiin venäläinen lakki päähän, korvukset alas ja kaksi purettua ensiapusidettä suun päälle, siihen vielä nenäliinani tummentamaan. Kersantti vielä näppäs olalle ”harasoo finski” joka tuntui jotenkin hyvälle tukalassa tilanteessa.

Oli kuljettu tunnin verran, kun pysähdyttiin, yksi otti sadeviitan, levitti sen maahan, siihen vanki makaamaan umpipimeään, kaksi vyötä ympärille,joista kantoivat jonkin matkaa. En osannut päätellä sen kyytin tarkoitusta, hankalaa se vain oli, piti olla jäykkänä ettei takapuolet ottanut kiviin.

Matkaa oli tehty monta tuntia, kun tuli eteen piikkilankaeste. Siinä oli jo reikä valmiina, josta partio oli tullut. Nyt päästettiin käteni irti seläntakaa ja naru sidottiin oikeaan käsivarteen, näytettiin konepistoolia ja suuta ettei saanut huutaa, näin ymmärsin. Olin silti kuin Pietari ”vyötetty ja viedään minne en tahdo”. Katselin ympärilleni olisiko mitään mahdollisuutta karkaamiseen. Ympärillä oli pientä lepikkoa ja maasto mielestäni sopivaa, mutta muistin omat housuni, jotka riippuivat vielä matalalla ja olivat ihan märät. Eihän niissä olisi päässyt muuta kuin lähtemään, sopivalle ampumaetäisyydelle. Eihän tässä auttanut muu kuin nöyrtyä voiman edessä, panna polvilleen ja alkaa kontata uutta tulevaisuutta kohti. Siinä kontattiin peräkanaa kuin mäntymadot yli linjojen. Viimein koitti jonkinlainen vapaus, kun tultiin yli linjojen naapurin puolelle. Köysi otettiin pois ja lakki vaihdettiin omaani ja lähdettiin semmoisessa porukassa eteenpäin, ei ollut heillä enää mitään pelkoa vihollisesta.

Tultiin tässä porukassa korsulle, siinä oli vastassa pata nuori majuri, luultavasti pataljoonan komentaja, hyväntuulisen näköinen, olihan pojat saaneet sen mitä lähtivät hakemaan. Aurinko paistoi ensimmäisen kerran sinä päivänä, oli juuri laskemassa länteen. Se antoi jonkinlaisen hyvänolon tunteen.

Kuulustelut

Istun pienellä jakkaralla, korsu on pieni, jokin komentokorsu, pari miehen maattavaa laveria, pöytä ja puhelin, muttei mitään papereita, joten aika alaston. Sotilaita kävi useita, uteliaisuuttaan, toiset nauroivat, jotkut olivat vakavia, ajattelivat että ompa pojalla tuuria, hyvää tai pahaa. Kyllä moni olisi jotain puhunut, jos olisin ymmärtänyt heidän puhettaan. Tulihan siihen viimein suomenkielinen, keski-iän sivuuttanut sotilas, kyseli jotain kuulumisia, rauhoitti asioikseen, sanoi olevansa Suomesta ja että täällä kohdellaan sotavankia hyvin. Nyt olin siis Sotavanki. Majuri tuli sisään ja toiset poistuivat, vain kielimies jäi tulkiksi. Ei siinä pitkiä puheita pidetty, majuri kysyi joukko-osaston, mistä olen ja sotilasarvon sekä siviiliammatin.

Teki silmillään jonkinlaisen arvion minusta, otti paperinsa ja käski seurata. Toinen korsu oli noin sadan metrin päässä, sinne menimme majurin kansa. Korsu oli samankokoinen, siellä oli vain yksi mies, noin neljänkymmenen ikäinen. Hän laittoi meille makkarakeittoa ja leipää. Söimme kahdestaan, majuri toisella puolen pöytää, minä toisella. Ei pidetty mitään pöytäpuheita, kumpikin arvioi asiat hiljaa.

Vartiomiehiä ei ollut sisällä, vain kokki, joka passasi kykynsä mukaan. Kun oli syöty, tarjosi majuri tupakan, jotain tehdasvalmisteista, ei sätkää. Kieltäydyin ottamasta, kun en ollut polttanut koskaan. Ei hän siitä mitään elettä tehnyt, poltteli yksikseen, minä mietin mitä seuraa tuonnempana. Se oli hyvä hetki päivän kiireen jälkeen, kuin olisi poltettu rauhanpiippu. Vartiomies tuli hakemaan ulos, siellä oli sama partioporukka valmiina. Vanki vietiin autonlavalle ja koko porukka tuli mukaan, niin lähdettiin yön hämärään.

Ensimmäinen pysäyspaikka, luultavasti rykmentin komentopaikka, pitkän männikön keskellä isoja korsuja, sisältä hyvin varustettuja, pari isoa pöytää, herroja niiden ympärillä, pari naista ja niillä kirjoituskoneet, joka näytti erikoiselta. Minut vietiin erään pöydän luo, johon tuotiin tulkki ja kyselyt alkoivat. Kysyttiin jostakin metsäkaartiosta. En ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Tulkki koetti selittää ja hikosi kovin, hän tarkoitti metsäkaartilaisia, mutta ei osannut sitä oikein ilmaista, tuli niitä välisanoja ”no taak” kovin paljon ja muuta sekasanaa. Välillä vaihdettiin parakkia ja miestä. Rintama-asioista en tiennyt mitään, jota ihmettelivät. Olin ollut maatalouslomalla kaksi kuukautta, jona aikana rykmentti oli muuttanut Ala-Syväriitä Ylä-Syvärille, joten en tuntenut paikkoja. Lomatodistuskin oli vielä taskussa, joten en joutunut tietämättömyydestäni ahtaalle tässä vaiheessa.

Koko yö kuljettiin korsusta toiseen, jotain aina kysyttiin. Ettei tullut kylmä, siitä piti jännitys huolen ja se tahti, millä kuljetettiin. Kaksi miestä kuljetti konepistooli ojossa aina valmiina syrjähyppyjen varalle. Aurinko alkoi jo pilkistellä,kun saavuttiin ison maalaistalon pihalle. Siellä pysähdyttiin hetkeksi. Pihalle ajoi pieni foorti, jossa oli kaksi miestä, siihen vanki vietiin.

Istuin herrojen välissä, toinen puhui suomea ja tarjosi tupakkaa. Nyt mentiin takaisin päin, oli uusi kuulustelu tulossa. Talossa nukuttiin, piti kolkutella väki ylös. Istuin ja seurasin kelloa seinällä, se eteni kovin hitaasti. Tunti kului eikä mitään tapahtunut. Herra pesi toisessa huoneessa itseään, harjasija kampasi, oli kuin olisi missikisoihin lähdössä.

Jo viimein herra veti takin päälleen ja vanki vietiin toiseen huoneeseen. Siellä herra majuri istui ison pöydän takana, käski istua vastapuolelle pöytää. Ajattelin että nyt alkavat oikein viralliset kuulustelut. Majuri oli kovin virallisen näköinen ja huonekin oli aika edustava, jokin siviilihallinnon virastotalo, seinällä oli Lenini ja Stalinin kuvat, iso peili ja loisteliaat huonekalut. Nyt tuntui kovin viralliselta, jännittyneenä odotin mistä aloitetaan. Hetken herra katseli minua yli pöydän. ”Tokko Manerkeimilla oli parempia housuja antta mitä teillä on?” Siihen tuli vielä jonkun aikaa jotain haukkumisia. Jotain vielä kyseli vähäpätöistä. Mulkoili vastahakoisen näköisenä ja lopetti, oli tarpeeksi pettynyt, hyvä uni oli keskeytynyt, mielenrauha mennyt. Varhainen aamu, kun tultiin maatalolle. Nyt pääsin makaamaan uunin päälle, mutta se oli niin kuuma, etten voinut kunnolla maata, kylkiä poltti, joten otin housut pois päältä ja laitoin ne alleni, nehän oli vielä märät päivän sateen jäljiltä. Nyt oli aikaa miettiä mihin myllyyn sitä oli joutunut. Nyt tuli koti mieleen tämän raskaan päivän jälkeen, miten Anna tämän kestää, kun kuulee sepän joutuneen kadoksiin, mutta muistin kyllä, ettei niin monen rukouksen lapsi voi joutua hukkaan. En saanut unta, vaikka olin väsynyt, ajatukset silti kiersi ja henkinen paine esti unen.

Aurinko oli korkealla, kun vartiomies huusi: ”tavai, tavai, potimai”. Nousin ja laitoin housut päälleni ja kersantti tuli avuksi, korjasi henkselit, että sain ne oikiaan asentoon. Kulho kaalikeittoa, jonka söin jo hyvin, sillä nälkä oli jo siksi tuntuva. Syönnin jälkeen minut vietiin talon makuukamariin, joka oli kovin alaston, rautasänky, pari tuolia, vartiomieheksi tuli outo kapteeni. Istuttiin vierekkäin, hän vilkuili usein ulos, viimein tuli ihan viereen, otti kädestä kiinni, oli nähnyt minulla sormuksen, nyt ·veti sen pois ja painoi omaan taskuunsa, joten sinne katosi Annan ostama sormus, viimeinen maallinen omaisuus mitä minulla oli. Vanki haettiin auton lavalle, jossa sotilaspartio odotti. Päivä oli aurinkoinen heinäkuun päivä, matkaa tehtiin koko päivä, toiset makasi auton lavalla heinien päällä, minä istuin kopin takana penkillä kahen miehen välissä. Sotilaat oli iloisia, kun ei ollut mitään herroja lavalla, politrukki istui kopissa ja huolehti asioista tarkastuspuomeilla. Kyllä kai niillä oli lomakin tiedossa, koska. laulelivat usein.

Eräässä kylässä oli pensa-asema, jonne ohjasivat auton. Pensa-aseman hoitaja, keski-ikäinen mies, .kiersi autoa ja kun näki, että lavalla on vieras sotilas, hän oli kuin olisi nähnyt ampiaispesän, huitoi käsin ja yritti sylkeä päälle,.mutta en ymmärtänyt hänen puheestaan ·mitään, joten hänen sanatulvansa juoksi hukkaan. Sotilaat komensi hänet vain panna pensaa. Siinä lavalla istuissani seurasin kuinka viereisellä pellolla kynnettiin ruismaata. Viisi emäntää kynti sahralla peräkkäin, oli oikein puuperäisiä vanhanajan työkaluja. Pensaa tuli ja matka jatkui eteenpäin. Kylässä oli kahvilan tapainen, jonne puolet sotilaista poikkesi. Kun ne tuli takaisin, oli yhdellä iso nippu sipulinvarsia, jotka jaettiin aina vankia myöten. Nyt niitä vähän nauratti, kun finski syö niitä. Päivä oli jo iltaan kulunut, kun tulimme isompaan kylään. Iso silta ylitettiin, siinä oli liikettä kovasti, nuorta ja vanhaa kävelyllä. Seisauttiin erään pienen kioskin viereen. Sama teerenpeli siinä kävi kuin Suomessa, tyttöä ja poikaa iltaa viettämässä. Jonkin aikaa siinä istuttiin lavalla, kun siihen ilmestyi nuori vänrikki, nousi lavalle, muut poistui siitä, että jäin yksin herran kanssa. Koko partioporukka katosi siitä, ettei jäänyt kuin muistot niistä miehistä. Toiset oli avuliaita ja toverillisia, varsinkin kersantti, oli kyllä joukossa kylmiäkin sotilaita.

Vänrikki komensi minut auton lavalle istumaan, painoi lakin silmille ja niin auto lähti viemään uuteen paikkaan. Ilta hämärsi, kun herra kopisti päähän, herää unestasi. Nyt oltiin ison kasarmin edessä tämä oli kylän laidassa, mutta sama silta näkyi vielä edempänä. Sisällä alkoi nyt järjestelmälliset kuulustelut, vänrikki toimi tulkkina. Siinä kysyttiin jo monta asiaa maan ja taivaan väliltä. Suuta kuivas ja kurkkua kuristi, tietämättömyys jäi parhaaksi ohjeeksi seuraavia kuulusteluita varten.

Vartiomies lähti viemään yön pimeyteen. Mäkirinteeseen oli kaivettu jonkinlainen käytävä, jonne noustiin rappuja pitkin, noin kolme metriä ylöspäin, mies näytti pistoolilla paikkaa, jonne voi panna istumaan. Eihän siinä ollut kuin kostia multalattia. Siinä istuin jonkin aikaa ja aprikoin jokohan ne kuulustelut loppuivat. Nyt paikalla oleva vartiomies huomasi, että taitaa finskille tulla kylmä. Hän haki venäläisen manttelin ja näytti että ruveta nukkumaan. Kaivoin vähän hiekkaa tyynyksi ja kontin manttelin sisälle pimeään.

Finski kusettaa, finski kusettaa” heräsin vartiomiehen huutamiseen aamulla. Hän viittoili ulos, josta ymmärsin mihin oli mentävä. Miehiä meni niskat koukussa ohitseni, etten ollut yksin. Ulkona oli iso kuoppa, johon kaikki tyhjensivät itseään. Kun tulin takaisin, niin kaksi kantoi peltipönttöä, jossa oli kelieriävää keittoa, mikä siinä käytävässä jaettiin. Minullekin tuotiin venäläinen pakki, johon panivat litran verran sitä ”palantaa”, vankilakeittoa. Söin sen aika hyvällä ruokahalulla, sillä olihan jo pitkä aika siitä kun viimeksi olin syönyt. Panin pakin piirun päälle ettei siihen varise multaa. Joku miehistä näki mihin minä pakkini panin, hän tuli, otti pakin ja kaivoi seinän vierestä hiekkaa pakkiin kolme kouraa ja hiersi sitä siellä jonkun aikaa, näytti nyt minulle kuinka pakki on puhdas.

Istuin päivän siinä käytävässä, ei tapahtunut mitään. Toisena päivänä istuin taas ja nyt jo seurasin mielenkiinnolla tapahtumia. Tämä käytävä oli noin viisitoista metriä pitkä, pari metriä leviä, käytävän päässä oli erotettu kaksi pientä huonetta Iautaseinällä. Toisessa oli nainen yksin, hän toimi jonkinlaisena siivoojana, joka aamu hän Iuudan kanssa laasi käytävältä roskat, ne meni sivuille ja minun päälleni, jotain mutisi mennessään, olin kai hänen tiellään. Toisessa kopissa oli kaksi .miestä, toinen nuori ja toinen vanha. Tämä vanha mies seisoi siinä oven takana, että nenä näkyi tirkistysaukosta, olivat kai rikkoneet järjestyssääntöjä, koska olivat eristyskopissa.

Käytävästä poispäin oli kaivettu kolme korsua, josa jokaisessa oli kaksikymmentä miestä, jotain loikkareita eli käpykaartilaisia. Siellä ne istua kökötti kaiket päivät seinänvieressä, ei saanut maata päivällä, minulla oli silti vapaus makaamiseen. Näissä korsuissa ei ollut ikkunoita ollenkaan, torvi katolle, josta. vähän tuli valoa. Yöksi tuotiin jokin pönttö, johon sai hätänsä laukaista.

Siinä istuin ja seurasin päivän tapahtumia. Joka päivä tuotiin uusia, pari, kolme kerrallaan. Siinä tyhjennettiin taskut ja kaikki otettiin pois, eihän·vanki mitään tarvitse, talonpuolesta on kaikki. Kengännauhat leikattiin puukolla poikki, niitä ei kellään saanut olla. Kerran tuotiin jokin parempiosainen, nahkatakki ja muutenkin paremmissa pukineissa. Nyt tuli kova ottelu, kun vaatteet pois. Ei auttanut vastaan hankoaminen, sinne toisten joukkoon hänet painettiin, vähän ajan kuluttua tarjottiin päälisetöntä turkkia hänelle, vaan se ei kelvannut, potki pois, jotain mutisi finski, finski, oli kai suomalainen turkki.

Kuulusteluissa kävin joka päivä, eihän siellä enäii.n mitään uuttakaan tullut, vanhoja asioita jauhettiin ihan kyltymiseen asti. Eräänä päivänä maha rupesi reistaamaan, löi ihan vetelälle,nyt ajattelin jo pahoja, mistä saa apua. Leipä jäi syömättä hirren päälle. Tarkkasilmäinen vartiomies huomasi sen ja haki vartiopäällikön, jolle näytti leipää ja puhuivat jotain. Vähän ajan kuluttua tuli vartiomies, viittoi ulos ja hoki uulitsa, läksin ulos hänen edellään, hän vei minut erääseen taloon, siellä oli lääkäri, jotain kyseli, en kyllä ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta arvasin mistä on kysymys, hieroin mahaani ja näytin takapuoliani, josta hän kyllä ymmärsi vaivani. Hän laittoi ruokasuutaa mukiin ja juotti sen minulle, sehän oli erikoisen hyvää janooni, päälle valkoisen tapletin, toinen vielä matkaan, näytti että kun menee nukkumaan niin ottaa sen.

Olin istunut jo kaksi viikkoa ja miettinyt milloin tämä touhu loppuu. Oli jo kolmas päivä saman kapteenin kuulustelua, hän ei osannut suomea oikein hyvin, että tuli solmuja joskus ajatusmaailmaan meidän välille. Rupesi jankkaamaan yhtä asiaa kauan eikä muka ymmärtänyt minua. Nyt tuli minulle jokin vihankipinä, sanoin hänelle: paren ko ammutte minut niin pääsette vähemmällä. Nyt herra oikein hätääntyi, meni sanattomaksi vähäksi aikaa, tuumi viimein: ei pidä hermostua, kyllä tästä selvitään. Mies muutti puheenaihetta ja lopetti koko kuulustelun, pääsin yöpuulle.

Oli satanut jo kolme päivää ja nytkin satoi minkä taivaasta mahtui, puseroni kastui sateesta, mutta sisällä tuli vettä katosta, oli kastellut manttelin, että sekin nukkumapaikka oli märkä. En voinut suojautua mihinkään, vartiomiesten polku kulki juuri korsun käytävän päältä, mikä kokosi veen kaikki sille linjalle ja se valui läpi katon käytävälle. Vartiomies vähän katseli säälien, tuumi finski mokre. Olin kuulustelujen takia lyöty jo piisalle alas, joten tuskailin jo niitten turhanaikaisuutta, kirosin jo tätä maailmanmenoa. Istun näissä mietteissä, kun vartiomies huusi: finski uulitsa. Lähin kömpihän ovelle ja yön pimeyteen. Nyt vietiin toiseen tasoon, missä en ollut ennen käynyt. Mentiin johonkin sivuhuoneeseen, pieni lamppu paloi pöydällä, että oli puolihämärä, täälläkin tippui vettä, sitä tuli pöydälle, lamppuaja papereita piti väliin siirtää, oli kuin taivaskin olisi itkenyt tätä kurjuutta. Tästä tuli karvas ilta, kuulustelija, iso tumma mies, pani kävelemään lattialla miten lahtari kävelee, pistooli kädessä. Kyseli kauanko olet ollut suojeluskunnassa, nyt jos valehtelet, sinulla on kova kohtalo edessä. Meillä on teidän komppaniasta puolet vankina ja ne todisti tämän. Kyllä tuli mieleen, nytkö suojeluskunta tappaa minut, jossa en ole koskaan ollut. Viimein herra kysyi oletko ollut kauan suojeluskunnassa. Tähän vastasin etten ole ollut päivääkään. Herra tuumi, heille on yhdentekevää oletko vai ei, samaten kohdellaan kaikkia, mutta jos valehtelee, siitä on kysymys. Vaikka valetta herrakin syötti minulle. Viimein hän huusi jotain ulos ja vartiomies haki minut pois.

Nyt olo oli mitä vastahakoisin, vettä satoi vielä, mantteli minkä sisällä makasin oli ihan märkä. Nyt tuli mieleen kaikki vanhat asiat, oli moitittu meitä vaalianpunaisiksi, kun ei ruvettu suojeluskuntaan, jota pidin tarpeettomana.

Tcherpovetsin vankileiri

Nyt istutaan taas härkävaunussa, matkataan itää kohti. Päivä oli hyvä ja aurinkoinen ja ovi auki mistä näki, mitä tievarsilla tehtiin. Paljon tekivät heinää, akat ajo heiniä suuriin aumoihin, siellä ei näkynyt latoja lainkaan, kyllä heinät oli vähän huonon näköisiä, mustia ja puoleksi pilaantuneita. Missä oli karjaa, ukot paimensi niitä, ei ollut piikkilankaa muuhalla kuin vankileirin ympärillä. Hevosten laiduntaminen oli outoa minulle, hevosen etujalat oli köytetty narulla noin kolmekymmentä senttiä toisistaan, ettei se pystynyt juoksehan, mutta käveli pikkuaskelin, välistä loikkasi kuin kenkuru.

S-VK-S4238W - Seppä-Erkki Salmela vankileirillä Tserepovitsissa

Kuva. Venäläinen propagandakuva Tcherpovetsin leiriltä, johon on otettu salskea Seppä-Erkki. Miehille on puettu sotilasuniformut päälle, Erkille ihan lakkikin. Kuva on Iltasanomien 2011 Sanomatalolla järjestämästä näyttelystä, jossa oli Pietarista löytyneitä valokuvia harvinaisia jatkosodan aikaisista sotavangeista.

Kaikkia siinä näki istuissa, vartiomiehillä ei ollut tulitikkuja, ne joutui hakemaan asemilta tulen tupakkiinsa. Olihan niillä tulukset, jota hakattiin kauan, vaan ei niillä tulta tullut, niin ne sai kyytin ovesta ulos. Tästä venäläinen vanki intoutui kovin, otti toppatakistaan pumpulia yhen sätkän verran ja rullasi sen sätkän muotoiseksi ja pani laudalle, jossa toisella laudanpalasella rullasi sitä edestakaisin, jo viimein rupes kärty haisehan. Äkkiä ukko otti sen, aukaisi sitä ja puhalsi, kyllä siihen syttyi tuli, että konstit on monet. Asemilla pikkupojat kauppas kaikenlaista, keitettyä kalaa, jota vaihtoivat meidän eväskorpuilla. Kerran tuli viinakauppias, nyt poika joutui toiselle puolen junaa, jonne avattiin ovi, poika sai lakin täyteen korppuja ja vartiomiehet pullon votkaa, se tasattiin kolmeksi ja kaikki heitti sen yhdellä kertaa suuhunsa, yhelle jäi vähäsen mukiin, se paiskattiin ovesta ulos. Oli jo ilta tulossa, kun juna taas pysähtyi, meidät komennettiin alas vaunusta ja vietiin asemarakennuksen seinustalle odottamaan poiskuljetusta. Siinä istuttiin penkillä, niin siihen kokoontui poikia ja naisia katsomaan vieraan maan sotilaita, ne oli jotenkin kiinnostavia siviili-ihmisille. Viimein tuli poliisi, joka kehoitti niitä poistumaan, vaan eivät ne heti sitä huomannut,mutta kun hän otti pillin ja siihen puhalsi, oli kuin olisi luudalla pyyhkäisty, jokainen sai jalat liikkeelle, ne katosi kuin varpusparvi. Me jäätiin siihen Hitlerin kuvan [tässä on tainnut Erkille tulla ajatuskatko, sillä kuvassa lienee ollut se toinen tuon aikakauden viiksekäs diktaattori] alle, mikä oli piirretty asemahuoneen seinään, noin kolme metriä korkea, hampaat irvissä oleva valtias. Tulihan se meillekin lähtö siitä yön pimeyteen. Sehän oli jo kaupungin näköistä, mutta meitä ihmetytti kun tuli taas linnan muuri näkyviin, oikein tiilinen ja piikkilankaa päällä, että näin tiheässä on vankiloita. Se venäläinen vanki sanoi näitten väliä olevan 200 kilometriä. Matka jatkui vielä noin tunnin, ja tultiin johonkin leirille, iso laudoista tehty portti, siinä pieni tupa, jonka kyljessä luukku kuin lammaskarsinan ovi, josta meidät päästettiin sisälle. Komendantti otti meidät vastaan parakin tapaisessa huoneessa, kyseli jotain sanakirjan avulla. Vettä tuotiin kun pyydettiin, meitähän janotti kaikkia kun oli syöty välillä niitten korppua (suharia) eikä oltu saatu vettä koko päivänä.

Siitä sitten yhteen parakkiin yöpuulle. Aamulla heräsin noin viiden maissa, maha kurisi vähän oudosti, että enteili jotain huonoa. Läksin ulos katselemaan mistä löytää vessan, jos tulee kiire, vessa näkyi jo rappusille, lähdin kävelemään sinne, vaan sekin oli liian kaukana, olin juuri pääsemässä ovelle, kun tuli ne eiliset korput ja vesi kovalla voimalla housuihin. Olin kuin laakin lyömänä, siinä vähän avuttomana seisoin ja arvelin miten tästä parhaiten selviäisin. Hätä keinon keksii,otin housut päältäni, pyhin ne ruohikossa niin hyviksi kuin sain ja panin taskuuni. Parakisa oli jo herännyt muitakin suomalaisia, kyselin niiltä mistä saa vettä, että saan pestä housuni. Olihan siellä sauna leirin nurkalla josta sain vettä, jossa pesin housuni, kiersin ne niin kuivaksi kuin sain, panin päälleni heti ja olin kuin muutkin. Päivä oli lämmin, ne kuivas pian ettei tullut mitään hankaluuksia sillä kertaa.

Olihan siellä jo suomalaisia yli kymmenen. Meidät uudet tulokkaat vietiin komentatuuriin, leirin hallintorakennus, siellä otettiin nimet ja ammatit ylös, isän nimi seurasi aina toisena nimenä, että minustakin tuli Erkki Antti eli Antinpoika. Peukalon jälki korttiin, ulkona kuva edestä ja sivulta, niin tuli virallinen Voina Blenna eli sotavanki.

Nyt katseltiin mihin oli tultu, noin kolmesataa metriä pitkä ja kaksisataa metriä leviä alue. Kaksimetrinen tihiä piikkilanka-aita kiersi ympäri. Aidan kahen puolen äestetty viisimetriä leveät kaistat, oli pyhä maa, johon ei saanut jalalla astua, siinä matala piikkilanka-aita merkkinä ettei vain sinne mene. Joka kulmassa oli torni, jossa vartiomiehet seuras yötä päivää. Leiri oli rakennettu jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Oli kymmenen vanhempaa parakkia ja uudempia saman verran. Keskellä leiriä oli komentatuuri, josta komentantti hoiti leirin asioita. Sähkölaitos oli leirin laidassa ja pumppuhuone ja vesisäiliö, josta tuli painovesi keittiölle. Sauna oli nurkassa eli pesutupa, jossa sai pestä. Toisella laidalla oli keittiö ja iso katos, jossa syötiin kesällä. Toisessa päässä oli sairaala yhdessä parakissa.

Vanki-Erkki on kuitenkin Seppä-Erkki

Komentantti kysyy: Salmila, astun pois rivistä, niin tämä vieras mies viittasi minulle, tavai idi kuisnitsa. Nyt mentiin pohjoiselle portille, josta olin monet kerrat ennenkin kulkenut. Nyt mentiin ohi navetan ja autoverstaan pajalle. Se oli samankokoinen kuin minun pajani kotona, sisältä toisin laitettu, käsinpainettavat palkeet, alasin, vasara, moukari ja kaksi paria pihtejä, siinä mitä ensiksi näin. Seppä otti tupakkamassinsa ja paperia, tuumi: tavai kuriit, kuriit.

Siinä istuttiin vähän aikaa, katselin mitä oli ennen tehty, lattialla oli joku hevosenkenkä. Oli kaksipäivää ollut Huoponen kaverina täällä. Nyt alettin työ, painelin palkeita ja löin moukarilla raudan päälle miten jaksoin, sillä nälkä oli jokapäiväinen vieras jo, sillä keitto oli muuttunut aika heikoksi. Tämä keitto keitettiin rukiinjyvistä ja kun sitä jaettiin, sai sitä lautasen täynnä, mutta vettä, vähän rasvaa kiilsi pinnassa ja turvonneita rukiinjyviä sen verran että pohjan peitti, eihän niitä suittanut purra kaikkia hienoksi. Käymälän vieresä näin näitä jyviä kuin viikatteita, mahatautisten jäliltä. Tämä välikertomus ruasta tuli tähän nyt.

Oli tehty neljä hevosenkenkää, nyt tulee komentantti pajalle, kyselee sepäitä kuulumisia, sen ymmärsin että seppä kehui minua, koska lähtiissään antoi tukun tupakkaa, josta sai pari sätkää. Meitähän oli työssä kaksi, toinen venäläinen ja finski, kumpikaan ei ymmärtänyt toisensa kieltä, vain viittomalla ja eleillä täytyi tulla toimeen. Näin me jatkettiin monia päiviä, väliin istuttiin ja tupakoitiin, olisi kyllä ollut puhumista, mutta kun ei ymmärrä niin ei ymmärrä, täytyy olla vain yksikseen.

Eräänä päivänä sepällä ei ollut pistoolia, niin kyselin mihin pistooli on jäänyt, lopuksi hän ymmärsi minua ja selitti, hän ei ota pajalle semmosta miestä, jonka takia pitäisi olla pistooli. Kyllä siinä aina jokunen sana jäi mieleen, että työ tuli hupasemmaksi.

Siinä tehtiin kaikenlaista mitä leirillä tarvittiin, joskus kengitettiin hevonen, naulat piti takoa pajalla,oli vähän outoa tehä hevosenkengän nauloja, mutta siellä tehtiin kaikki mitä tarvittiin, ja kun aikaa on, niin voihan ihminen tehdä paljonkin ilman koneita. Eihän työ tuonut minulle mitään vaikeuksia, olinhan tehnyt jo kotona pajatöitä kymmenen vuotta.

Sapuskat

Oli syyskuun puoliväli keräkaalista alettiin valmistaa hapankaalta, kymmenen naista hienonsivat ne kassarilla pikku silpuiksi, ei mitään koneita, käsipelillä kaikki. Iso huone kuin vanhanajan verstas, käytävä keskellä kahdenpuolen isoja ammeita maahan upotettuna. Nämä ammeet oli kolme metriä läpimitalta ja saman syvyisiä, näin niihin mahtui monta hevoskuormaa kaalia. Kyllä siellä oli vähän pistävä haju, happamelta tuoksui. Monta ammetta oli täynnä kaalia, päällä lankut ja kiviä painona. Ne oli kovassa käymistilassa, koska neste pinnassa kiersi kuin jossain puron mutkassa. Pinnalla olevaa vaahtoa kokosivat kipolla pois ja veivät ulos. Paljon oli tyhjiä ammeita, mutta niitä täytettiin. Ruisjauhoja vähän ja suolaa kerroksittain.

Kun hapankaalet oli valmiita, me tuotiin tynnyreitä ammeen viereen, siellä tyttö oli ammeessa ja loi talikolla kaalia ämpäriin ja ojensi ylös, josta me tyhjennettiin tynnyriin. Meillä oli kymmenen tynnyriä, jokaiseen meni liki kaksisataa kiloa kuhunkin. Sitten olikin kova urakka saada ne auton lavalle. Me pyysimme ajuria avuksi, hän kysyi paljonko saatte leipää päivässä, kuusisataa grammaa sanoimme. Ajuri tuumi kyllä te jaksatte, sillä hän ei saa kuin seitsemänsataa grammaa. Hän tekee vielä pitkän päivän, mutta tuli kuitenkin isointa tynnyriä pyörittämään. Me vietiin kolme autokuormaa sinä päivänä leirin varastoon.

Se ensimmäinen amme tyhjeni ja toinen olikin hyviä valkoisia kaalia, jota söimme sen kuin jaksoimme. Olikin jo vähän myöhä, kun tulimme leirille. Kun oli syöty leirin sapuskat vielä päälle, niin kyllä kelpasi maata. Oli hyvä kun Venäjällä on tehty hapankaalta, kyllä se pelasti monien hengen ja vielä pysyivät parempi kuntoisina. Hapankaalessa säilyy vitamiinit paremmin kuin keitettynä.

Olihan jo marraskuu, talvi tulossa, tämä ainainen nälkä teki jo tuloaan, Vähäperkiö esitti minulle ruvetaan vahtaamaan variksia, kun niitä on paljon ja variksenliha on yhtä hyvää kuin muukin linnunliha, tehään ritsu, kyllä niitä tuolta tunkiolta saa ritsullakin. En tiedä tekikö hän ritsua, mutta tuli eräänä iltana luokseni ja sanoi: nyt seppä minulla on syömistä. Hän oli koonnut tunkiolta kalan perukkausjätteitä, pakki täynnä särjen moukkuja ja mätiä ja suolia. Nyt istuttiin ritsin reunalla ja syötiin uutta ruokaa. Jaakko oli ollut jo yli puoli vuotta, että oli oikein nälkäinen, iso mies, hän söi hyvällä ruokahalulla, minulle rupes tekehän tenää jo kaksi lusikkaa,särjen moukku ilmaa täynnä ja kun se poksahtaa hampaiden välissä ja on sitkeä kuin varmuuskumi, niin sanoin että minä lopetan, minulta tulee entisetkin ulos jos jatkan. Perkiö söi kaikki, pakin tyhjäksi, mutta en nähnyt hänen enää hakevan niitä. Kyllä joku muukin niitä kokeili, mutta niistä sai ikuisen mahataudin.

Vangit oli muutettu leirin nurkkaan, parakkiin jossa oli oma aitaus, niin pääsi vähemmällä vartioinnilla, mutta siinä oli luteita vähän liikaa, joten ne kiusas yöllä. Laine toi sähkölaitokselta naftaa, ja vuoteet pantiin lattialle ja patjan ympäri rengas naftasta, kyllä se vähän karkotti niitä, mutta nehän meni kattoa pitkin ja sieltä purotti silmille.

Pojat oli kuljettanut jostain kauroja, jota pureksivai illoin. Nyt Roivanen tuli iltasella, sanoi: lähetään seppä hakemaan evästä lisää. Olin valmis tuumaan, mitä hän ehdotti. Iltahuuto oli pidetty ja lähdettiin kohden parakkia jossa tiedettiin jotain olevan. Sehän oli lukossa, sitä tarkastettiin ja huomattiin, että määly lähtee helposti irti, eikä sitä tarvinnut kuin vähän nykiä niin se oli irti. Niin oltiin parakin sisällä, mutta eihän siellä ollut kuin kauroja. Niitä mätin taskut täyteen, mitä sain mahtumaan. Roivasella oli tyynypussi, hän täytti sen. Nyt jo rupes meitä pelottahan moinen homma, oli kirkas kuutamo, siinä tuumittiin mitäs jos kiertävä vartio huomaa, voi tulla vaikka kuulaa. Niin lähettiin kauroinemme parakille, siellä kaurat peltipannuun ja uunin pesässä poltettiin kaikki hituleet pois, niin ne oli jotenkin syötäviä. Järvelä oli kuljettanut autokraasilta kaksi isoa mirkeliä, jolla niitä jauhettiin. Tämä homma loppui jonkin ajan kuluttua kannattamattomana, ne oli niin isotöisiä, että kulutti enempi mitä oli hyötyä.

Joulu

Nyt oli vielä toinen pulma, talvi oli tulossa, että vaatteet kävi vähäisiksi. Nyt oli tuotu yhteen parakkiin varusteita paljon, joku oli jo saanut sieltä lisää vaatetusta. Menin iltasella sinne, mutta eihän siellä ollut ketään, tulin pois, eihän minulla ollut päivällä mitään tilaisuutta päästä hakemaan vaatteita. Eräänä iltana tuli Lahtinen ja sanoi, että nyt hänellä on minulle sopivat vaatteet, oli ne evakuoinut sieltä parakista, ovat hänelle vähän isot. Mentiin kokeilemaan niitä, housut sopi oikein hyvin ja oli hyvät pitää, epäilin niitä toppahousuja kankeiksi ja raskaiksi, takki sopi hyvin oli vain hinta sovittava. Ei Lahtinen mitään hintaa niille määrännyt, tuumi täällähän sitä ollaan samassa veneessä, senkun vain pidät. Annoin pari sätkää tupakkaa, sillä siitä selvittiin.

Oltiin jouluaatossa, läksin portille, seppä oli jo siellä. Nyt mennä nytkytettiin peräkkäin, tehtiin ahjoon tuli ja lämmiteltiin, seppä tuumi holotna, holotna, antoi kessuja, tavai kuriit. Olihan kylmä, lämmiteltiin vain, minulla oli päällä paljon että olin kankia. Kun päivä valkeni, tehtiin jokunen hevosenkenkä. Lähdettiin parakille syömään. Kun tulin parakille siellä saksalaiset oli kovin touhuissaan, nyt on Vainahten, ei enää töitä, on nimittäin joulu, mennä parturiin parta pois, illalla on juhla. Menin sinne pikkuhuoneeseen, mihin neuvottiin, olihan siellä jotain nylykymiehiä, uusia kaikki. Esitin parta pois, kyllä ne sen teki, mutta jättivät nenän aluksen ajamatta, vaikka kuinka pyysin, taisi olla Hitler mielessä. Selittivät, että illalla on oikein juhlapäivällinen.

Mehän syötiin klupihuoneessa talvella, pöydät oli käännetty toiseen asentoon ja leivät jaettu ja keitto valmiina. Jaoin kaalikeiton, vihreistä pintakaalista keitetty, erikoisuutena kalasta tehtyjä pullia, markeeras lihapullaa, sokerit ja leipä tavallinen annos. Ruvettiin syömään, mutta mitä, suu loksahti auki, tämähän on kuumaa, piti haukkoa henkeä, poltti suuta ja kurkkua. Lahtinen tuumi, ovat panneet turkinpippuria enempi kuin kaalia. Kaikki puhalteli lusikkaa ja noituivat. Minua vastapäätä istuva leirin vanhin asukas, Tammela Pekka, tarjos kalapullia, on niin suolasia, en pysty syömään niitä, kehotin syömään, ei täällä liikoja saa, on hyvä kun syö kaikki mitä saa. Kokit toi toisen keittoannoksen, samaa kaalikeittoa ja yhtä tulista, taas puhallettiin ja syötiin, maha tuntui jo täydeltä, mutta nälkä ei lähtenyt. Kuinkahan paljon sitä ihminen syö nälkäisenä. Nyt on jouluaattoilta, on syöty se jouluateria.

Nyt ollaan menossa juhlaan, oikein joulujuhlaan. Kyllä jo aavistin ettei se voi isoksi tulla, sillä meitä suomalaisia oli vain parikymmentä ja saksalaisia viitisenkymmentä, eihän näillä voimin isoja voi toivoakaan. Tulimme klupille, siellä oli pöydät viety pois, penkit järjestetty paikoilleen, nehän oli jo täynnä, joten jouduin seisomaan muitten mattimyöhäisten kanssa. Olihan siellä leirin johtoa vieraana, leirin päällikkö komentantti ja pari muuta henkilöä. Sakemannit alotti ohjelman, se oli kovin vierasta ja koska en vielä ymmärtänyt kielisten puheita, niin se jäi vähäiseksi. Suomalaisista Järvelä lauloi pari kansanlaulua. Lopuksi laulettiin ”Jouluyö juhlayö.” Sen kaikki osasivat, vaikka se tuli kolmella kielellä niin sävel oli sama ja kaikki lauloivat, joten se toi vähän juhlan tuntua.

Nyt parakkiin ja nukkumaan, vielä tavanomainen iltatarkastus, että kaikki on kotona. Parakki oli kohtalaisen lämmin, vaikka ulkona oli pakkasta kolmekymmentä astetta. Otin toppatakin pois päältä, menin ritsille ja makasin siinä selälläni, vaan eihän se uni heti tullut. Kuu paistoi takana olevasta ikkunasta ja parakki oli hiljainen. Nyt tulee kaveri, nykäsee jalasta, hei kuule, onko sinulla tupakkaa, sais sätkän, kun ei tuo unikaan tule. Kaivoin taskusta niitä sepän antamia kessuja, niistähän sai jonkun sätkän. Siihen tuli vielä pari muuta miestä ja tupakka piisas kaikille, mutta siinä istuttiin vain hiljaa, jokainen matkusti ajatuksissaan kotiin tai rintamalle tuttujensa pariin. Näin kului tunti, pari, yö oli liian hyvä millekään keskustelulle. Tupakat loppu, yksi toisensa jälkeen kömpi petilleen hiljaisena, kunnes nukkuivat hyvään uneen.

Piippuprikaati

Olin taas menossa lämmittelemään, laudanpätkä kainalossa kävelin tietä, niin tulee kolme miestä vastaan, yksi oikein parrakas, pitkä pomppa päällä, väistän oikialta ohi, olin juuri sivuuttamaisillani, niin tämä partamies seisahtu ja kysäisi, eikö siinä ole Salmela. Hämmästyin kovin kuka minut täällä tuntee. No sehän on Vainion Antti kotikylän poikia, tämähän oli kuin ihme, jotain siinä puhuttiin, mutta hänen täytyi kiirehtiä kavereittensa perään, ettei eksyisi ja jäisi joukosta pois. Olihan minulla jotain uutta kerrottavaa Perkiölle, se toi minulle uutta uskoa, joten virkistyin paljon tästä ensitapaamisesta.

Iltasella löysin Antin, olihan siinä paljon puhumista, selvitettiin molempien kohtalot. Kotini asioista hän ei kyllä tiennyt paljoa, ei ollut käynyt lomalla pitkään aikaan ja meidän kotiemme väliä oli kolme kilometriä, eikä oltu läheisempiä ennen oltukaan. Mutta kyllä tämä oli hyvä tapaaminen minulle, sain uskoni tulevaisuuteen takaisin, kun henkinen minä palautu takaisin. ·

Eräänä iltana menin pajalta tullessani tapaamaan Vainiota nikkariverstaalle, siellä Antti teki keittiölle leipätikkuja. Toinen puuseppä Immonen, tuli kanssa sisään, tuumi hyvä päivä tänään, oli koko päivän pudotellut variksen pesiä, sain parikymmentä variksen munaa, että kun ne keittää, on syömistä, mutta kengät meni pahoin rikki, täytyy vaihtaa ehjät verstaalta. Antti esitti miten pääsisin hänen porukkaansa töihin, pitäisi saada kuusi miestä kokoon, pitäisi tehdä piippuja, piippu päivässä oli komentantin esitys. Tämä oli kovin houkutteleva esitys, vaikka olin jo kotiutunut pajalle, mutta tämä oli helppoa, piippu päivässä ja sata krammaa lisäleipää siihen. Antti oli tehnyt espanjalaisille härän päätä muistuttavan piipun, komentantti oli sen nähnyt, niin siitä sai tämä alkunsa, piippuprikaati.

Oli toukokuu lopullaan, lääkärintarkastuksessa minut luokiteltiin kolmosmieheksi, eikä niitä saanut viedä raskaisiin töihin, niin minä sain aiheen liittyä nyt niihin piipuntekijöihin. Luomansuu oli juuri tullut sairaalasta ja oli haluaks menemään pajalle töihin, niin ne hyväksy vaihtamisen. Tämä piipunteko olikin kaikista helpoin homma miinulle. Olin tehnyt pajalla puukon itselleni. Eihän se piipunteko vienyt kuin pari tuntia päivässä. Meillä oli pieni nuotio ulkona, jonka ympärillä maattiin aurinkopaisteessa ja kuivattiin piipunvarsia, ne tehtiin pajusta, rautatangalla painettun pehmeä sydän pois ja sitten paininpuuhun kuivumaan. Ne piti tulla väärävartisia piippuja, pesä autopilkkeistä, joita sai kuivaamosta. Tätä piippuprikaatia kesti kaksi viikkoa, niin ne lopetettiin ja miehet hajotettiin muihin töihin.

Tuli jo syksy, kuljin pajalla töissä. Eräänä päivänä tuli parakkiin pieni nuori poika, kysyy minua nimeltä, puhuu vähän ruotsia murtaen. Tämä oli minulle suuri yllätys, sanoi olevansa Teerijärveltä. Sehän on Vetelin naapuripitäjä, vaikka onkin ruotsinkiehnen. Hän oli vähän pelokkaan näköinen, mutta puhui paljon ja tiesi kotikylän asioita paljon, oli kulkenut meidän kotitalon ohitse, tiesi senkin että meillä eletään kuin ennenkin. Tämä nuori mies oli Widjeskog, oli juuri ollut kotilomalla ja silloin kulkenut vissiin Räyringissä. Hänestä tuli pyttyprikaatin jäsen, tekivät puusta ruokakippoja, siinä oli kuusi miestä, hyvä souvi talvella.

Joskus se sotakin loppuu

Olikin jo heinäkuu [1944] meneillään. Komisaari piti oppituntia, hän ilmoitti että Suomen rintamilla on alkanut kova hyökkäys, että sota loppuu pian. Ei se mikään iloinen uutinen ollut ainakaan minulle ja luulen jokaisen tunteneen samoin, sillä tiesihän se monen miehen menetystä. Ei siitä mitenkään riemuiten puhuttu, jokainen oli hiljainen, sillä mielessä kyti mitä se tuo tullessaan, kova hyökkäys. Kyllä jokainen toivoi sodan loppuvan, mutta ei Suomen perusteellista hävittämistä. Kaikki kantoi huolen sisimmässään tästä uutisesta. Eikä siitä sen jälkeen mitään suuria uutisia kerrottu, nimittäin rintama-asioista.

Tulihan se syyskuu ja rupesivat puhumaan, että sota loppuu, ei sitä ensiksi minään pidetty. Kerran komisaari sanoi, kyllä sota loppuu pian, suomalaiset on Moskovassa neuvottelemassa, niin täytyi sen uskoa. Ja nyt olikin usko tullut jo niin vahvaksi että se pani kaikki jo vähän iloisemmiksi, kyllä oli huoli silti miten Suomen käy. Ei ollutkaan monta päivää, kun leirin päällikkö tuli parakkiin ja ilmoitti että välirauha ön tehty Suomen ja Neuvostoliiton kanssa. Hän oli majuri Timoshenko. Meidän parakin vanhin kysyi kun tiukattiin milloin pääsee kotiin. Vastaus kuului: skoro skoro eli pian. Nyt joku kysyi saahanko vähän juhlia, jonka hän lupasikin. Nyt iltasella kun oli syöty, niin kaikki kokoontui keskelle leiriä teitten risteykseen. Vähän ajan kuluttua tuli klupilta suomalaiset silmäätekevät soittopelit mukana, Viljakainen toimi vetäjänä, olikin suulas mies, asiansa osaava. Ei siinä mitään puheita pidetty, juontaja kysyi mitä lauletaan. Eihän sitä kukaan osannut esittää, hän kuulutti: lauletaan Merimies muistelee. No kaikkihan sen osasi ja jokainen lauloi minkä jaksoi: että se kuuluikin jo pitkälle.

Parakissa moni oli hiljainen, maattiin vain, olihan nyt toivo, että kyllä täältä vielä kotiin päästään, ei se nyt enää pitkään mene. Tulihan se mieleen runonpätkä:

Rauhan juhlaa kun vietettiin,

menneitä vuosia muisteltiin.

Niin, herään kovaan meteliin,

ja muistoni vievät Veteliin.

Kotimatkalle

Oli marraskuu jo sivu puolen välin, joku huusi ovesta, tänään lähdetään, ei saa mennä kauaksi, ettei jää joukosta pois. Se toi eloa kloorikalkin katkuiseen parakkiin. Kävin portilla, siellähän oli jo miehiä portin toisella puolen ja nimiä huusivat, aasta olivat aloittaneet, joten arvelin minun vuoroni tulevan vasta parin tunnin kuluttua.

Oli kylmää, jokunen aste pakkasta ja tuuli kova, eikä se piikkilanka-aita sitä pitänyt. Meidän parakki olikin lähinnä porttia, joten meninkin vielä parakkiin istumaan. Meni sivu puolenpäivän, kun meidän parakin miehiä ruvettiin huutamaan. Kun menin ulos parakista, niin juuri nurkalla tuli vastaan tuttu mies, Matti Kalmukoski Kaustisen miehiä. Hän oli tulossa sairaalasta, oli joutunut viikkoa ennen sinne. Nyt näin miten mies oli pahoillaan kun ei päässyt mukaan. En joutanut enää kauaa hänen kanssaan puhua, kun s-kirjaimia jo huudettiin, sanoin vain hei ja juoksin portille. Matti jatkoi vesissä silmin toiseen suuntaan. Portilla oli kymmenkunta miestä odottelemassa. Nimiä huusi hyvin tuntemani Simanof, hän huusi sukunimen ja etunimen, jokaisen piti huutaa vielä isän nimi, joka kulkee aina toisena nimenä. Kun tuli minun vuoro ja hän huusi nimen, niin tuumi vielä perään: nyt Salmela lähtee kotiin. Se oli paras lähtötoivotus minulle, nostin vähän kättäni hänelle ja läksin kävelemään kohti porttia. Portilla vartiomies antoi vanhanmallisen repun (tornisterin) mukaan. Siinä oli jotain jokaiselle. Jouduin odottamaan siellä portin takana niin kauan, että kaksikymmentä tuli täyteen. Siinä katselin leiriä ja porttia vielä. Alkuun se jotenkin kammotti, mutta lopussa se toi turvallisuutta ja kuin kotipiirin, vaikka se oli piikkilankaa. Kahenkymmenen miehen porukassa lähdettiin kuin Loot taakse katsomatta.

Vaunun lattia oli vähän korkia, mutta kyllä sinne kivuttiin silti. Sisällä oli kaksi kaminaa ja ritsit molemmissa päissä ja keskellä vielä iso laveri. Kahdeksankymmentä tuli aina vaunuun. Nyt katselin onko ketään tunnetuita, löytyihän heti Saliin, Kokkolan miehiä, että oli puhekaveri. Vaunu tuli täyteen, ovi kiinni, mutta mitäs nyt, kun kylmä rupes tuntumaan. Joku rupesi kopistelemaan ovia ja huuteli toporaa, ovi avattiin ja saatiin kirves. Nyt pienittiin puita, joita oli jonkinmoinen läjä ja saatiin molempiin kaminoihin tuli, luntta oli monella, ettei tulitikkuja tarvinnut tahtoa. Joku jo keksi kylmissään ruveta laulamaan, siinähän laulettiin melkein tunti, niin vaunun lämmittyä rupesivat kanttimaan lavereille makoilemaan. Nyt tuli uteliaisuus mieleen ja avasin sen repun minkä sain portilla, moni oli jo reppunsa tarkastanut. No löytyihän sieltä alusvaatteet, pyyheliina, lusikka, punainen posliinimuki, siinä valkoinen kukka kyljessä ja pieni saippuapala. Siinä olikin kotiinviemiset, aika mukavat kun ei sitäkään odottanut. Kokosin tavarat reppuun ja paiskasin repun seinänviereen ja maata reppu päänaluseksi. Siinä makasin ison aikaa hiljaa, ajatukset kiersi leirillä ja kotona. Koko vaunu oli hiljainen, odottivat milloin nytkähtää ensimmäisen kerran. Kylä oli jo aivan pimeä, kun vaunu tärähti hiljaa taaksepäin, pieni hiljaisuus niin taas tuli nytkäys ja vaunu lähti etenemään. Nyt kuului jo jotain hihkaisuja, vaikka hiljeni taas ääni, jokainen kuunteli miten pyörät kolisi. Olihan se parasta soittoa, mitä oli kuultu pitkään aikaan, samaa mitä entiselle miehelle, kun varkain pääsi kuuntelemaan kun kehuttiin. Pyöräin kolina jatkui, että moni nukahti, oltiin menossa jobonki mitä oli kovasti kaivattu.

Seuraavana aamuna heräsin, oli jo päivä, valoa tuli katon rajassa olevasta ikkunasta, jonne oli jätetty pieni ikkuna. Näkihan sieltä vähän kun nousi kurkkimaan ulos. Viimein juna seisahtu ja ovi avattiin, tuotiin päivän eväät ja kirves että saatiin puita ja lämmintä uudestaan. Nyt maattiin vain ja odoteltiin matkan joutumista.

Toisena yönä joku seuras ikkunasta menoa, rupesi puhumaan kyllä nyt mennään Leningratin ohi, on isoja taloja ja valot näkyy pitkälle .Nyt mennään ison joen yli, taitaa olla Nevajoki, on isoja siltoja, kyllä se Suomikin vielä tulee. Tämä puhe otti vähän luontoon, makasin hiljaa ja muistin että koti ja kotimaa on se, jota ei voi unohtaa ja nyt ollaan sinne menossa. Vähän ajan kuluttua menin itsekin katselemaan yön valoja, ne oli kyllä Leningratin valot.

Juna jatkoi matkaa keskipäivään asti, seisahtui puolenpäivän maissa, ovi avattiin, no siinähän seisoi Viipurin linna, melkein vieressä, monelle tuttu paikka, minulle ihan vieras. Vettä tuotiin kahella ämpärillä, kehotettiin pesemään kasvojaan. Kyllä jokainen pesi, olikin hyvä kokeilla uusia pyyhkeitä. Se oli vähän outoa, kun ei tuotu mitään syömisiä, oli jo keskipäivä, ovi pantiin kiinni ja lähdettiin hiljakseen eteenpäin. Nyt katselin ikkunasta kun juna hiljakseen eteni ohi Viipurin, kovin oli hiljaisen näköinen, joku sotilas asemalla, mutta sitä enempi rajua ratapihalla, palaneita vetureita ja muuta rautatiekalustoa. Ratapihan yli oli tehty puinen silta.

Nyt aprikoitiin miten rajalla, jos puikitaan yksi kerrallaan kuin lampaat, niin kyllä siinä menee pitkään ja jokainen huudetaan erikseen. Juna seisahtu ja ovet avattiin, kaikki neliriviin, oli pientä männikköä kasvavaa metsää. Nythän olikin tukkukauppiaat asialla, siinä suomalainen majuri ja luutnantti Simanof lukivat rivistöt ja takaisin vaunuun. Juna jatkoi matkaa hiljakseen Vainikkalan asemalle. Kun juna seisahtu, niin ovi avattiin, suomalainen sotilas huusi tulkaa minun perässäni. Ei siinä muita vartiomiehiä näkynyt. Nyt mentiin peräkanaa suomalaiseen matkustajavaunuun. Tuskin kukaan karkas, ei ainakaan kaivattu ketään.

Tunnin kuluttua tuli majuri vaunuun, kyseli onko pojat käynyt syömässä, lotat on keittänyt hernekeittua ja on kahen päivän kuiva muona. Lähettiin katsomaan ja kyllä siellä olikin viisi kenttäkeittiötä ja niin pitkät jonot, että nehän oli tyhjät, vangit, jotka siihen ensimmäisenä kerkes syöneet kolmekin annosta ja samaten kuivan muonan keränneet taskuunsa. Nyt oli vähän rauhatonta pimeässä illassa. Yksi loikkari rupesi jo huutamaan, ootta aina kehunut miten Suomessa on syömistä, eihän täällä ole mitään. Nyt majuri korotti äänensä ja huomautti, meille ilmoitettiin että tulossa on hyvin syöneitä miehiä. Teitä on 1200 miestä, lotat laitto keittoa 1500:lle, ei me tietty että olette noin nälkäisiä, että syötte toisten keitot. Loppuhan se touhu viimein ja mentiin vaunuun odottamaan lähtöä. Vaunuun oli tuotu kaksi kartonkia vanikkaa, että syömistä oli. Juna lähti liikkeelle, kohti Suomea. Jonkin ajan kuluttua tuli lääkintäkersantti ja kysyi oliko sairaita. Vieressäni istui nuori mies, joka sanoi olevansa kuumeessa, oli sairastanut keuhkokuumeen vähän ennen lähtöä. Ei ollut kauan kun lääkäri tuli, tutki miehen ja sanoi sen uusineen, vei miehen mennessään. En sitten kuullut pääsikö mies kotiin vai jäikö välille.

Aamun valjetessa olimme Riihimäellä, nyt tarjottiin kaalikeittoa, olin hakemassa sitä asemaravintolasta ja antoivat vielä leivän lisäksi. Nämä eväät piisaskin, eikä kaikki mennytkään. Jatkettiin matkaa, seisauttiin Karjaan asemalla, siinä käveli kolme miestä, ne rupesi kyselemään mistä tämä porukka on tulossa, kun on noin kirjavaa sakkia, olihan meillä kymmentä eri mallia takki. Niin varkain tultiin, jos olisivat tienneet, niin se olis tuottanut hankaluuksia.

Me tiedettiin, että ollaan menossa Hankoon, eihän se mitenkään ole pitkä matka. Juna rupesi hiljentämään vauhtia, mutta ei se asemalta näyttänyt, männikköä joka puolella. Nyt jo kysyin, onko torvisoittokuntaa vastassa, vai ollaanko minkään arvoisia. No alkoikin kuulua jo torvisoittoa, soittelivat marsseja ja kansanlauluja.

Eihän me tultukaan Hankoon, tämä oli Tulliniemi, josa oli riittävästi parakkeja sellaiselle joukolle. Tämä oli saksalaisten läpikulkukylä, oli laitettu parakit sinne, pieni pysäkki ja rautatien pääte. Nyt otti jokainen reppunsa ja ulos, kaikki neliriviin pitkin junan sivustaa, upseerit oikealla omassa ryhmässä, suorassa kulmassa miehistöön nähden ja viimeinen vaunu vasemmalla vastapäätä upseereja, niin saatiin jonkinlainen muodostelma tulojuhlaa varten.

Aluksi laulettiin ”Oi kallis Suomenmaa.” Aluksi toivotti meidät kotiin uusi leirin päällikkö, tämän jälkeen puhui pastori, hän otti vertauksen Vanhasta testamentista, Baabelin vankeus, kuinka he voivat veisata Herran virsiä vieraalla maalla. Hän sai sanansa sattumaan niin, että moni nieleksi tyhjää siinä seistessä, minä olin kokenut jo kotiintulon Nevajoen sillalla, vaan olihan tämä kertausta vielä. Ei pastorin puhe ollut pitkä, virsi päälle torvien säestyksellä. Ei siellä veisattu Herran virsiä eikä laulettu paljon muutakaan. Joskus Roivainen hyräili ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänet ihana enkeli kotihin vie, niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vieressä käy.” Hän sovitti tämän äitiitään oppimansa laulun omaan kohtaloonsa, kun sopi muutenkin meidän elämään.

Musiikki muuttui marssiksi ja upseerit lähti liikkeelle ensimmäisinä, eli ensimmäisenä kulki sairaanhoitaja ja kantoi koppaa, jossa oli leirin nuorin, puolivuotias poika, sitten lotat ja vanhin asukas, mummo Kuusamosta 67 vuotias, upseerien perässä miehistö. Suuntana sauna. Saunassa kiireinen lääkärintarkastus ja sieltä vaatteiden vaihdon jälkeen parakkeihin. Taas oltiin piikkilangan takana, sanoivat ettei tämä kestä kuin kolme viikkoa.

Se mitä Erkki jättää tarinassaan kertomatta, on kuinka karut todella olosuhteet olivat. Suomalaisista sotavangeista palasi 2 776, kun matkalla jäi 2/5 eli 1724 miestä. Erkkikin tuli kotia niin huonosti ravittuna, että oli melkein näkönsä menettänyt.