Alfred Salmela kirjoittaa muistelmissaan [Ä] käräjistä ja tapahtumista, jotka sijoittuvat 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkuvuosiin. Hänen isänsä on Aaprami Matinpoika, pahoinpidelty isoveli joko Kasperi tai Amerikkaan lähtenyt Aatto. Lisäksi Haapajärvestäkin löytyy enemmän tarinaa.
Isäni tapasi sanoa, että Jumalalta on rukoiltava nuorta pappia, mutta vanhaa vallesmannia. Nuori pappi on ahkera virassaan ja jaksaa saapua syrjäkylillekin, mutta nuori vallesmanni on kiusallisen virkaintoinen. Hän haastattaa käräjiin ihmisiä turhanpäiväisistä asioista niinkuin linnun loukkujen ja ansojen asettamisesta, tuulastamisesta ja teiden huonosta kunnosta, vieläpä eläintenkin hoidosta ja laihuudesta. Ei hän anna olla koirankaan ilman veromerkkiä. Eivät vanhat nimismiehet ole niin turhan tarkkoja eivätkä he edes tunne kaikenlaisia uusia määräyksiä. Mutta nuoret nimismiehet nyt on monien vuosien aikana opetettu, miten he parhaiten voisivat kiusata talonpoikia. Papin vaalissa talonpojat saavat äänensä kuuluville, nimismiehen määräävät herrat. Kansan onneksi sentään talonpojat ovat viisaampia ja lisäksi talonpojallakin on suuri oikeutensa rukoilla ja saada Jumala puolellensa. Muutenhan talonpoika olisi täydessä orjuudessa.
Kuva. Leena Salmelan pilakuva ja Alfred Salmela työn touhuissa
Nimismiehen lehmäkaupat
Onneksi nimismies oli tyhmä. Nimismies oli ostanut lehmän, jonka piti poikia juhannuksen ja köyrin välillä, mutta se vasikoikin vasta joulun jälkeen. Kun maitoon päästiin näin myöhään, nimismies haastoi myyjän käräjiin ja vaati kohtuutonta rahakorvausta sekä rangaistusta petoksesta. Hädissään myyjä otti asianajajan ja kun kanne oli luettu, tämä juhlallisesti ilmoitti sopimuksen olleen, että lehmä poikii köyrin ja juhannuksen välillä. Hoksaamaton nimismies heti vakuutti, että juuri näin oli sovittu. Tuomari käski asialliset ulos ja päätökseksi tuli, että kanne kumotaan aiheettomana, lehmähän oli poikinut köyrin ja juhannuksen välillä.
Nimismies suuttui perinpohjin ja purki kiukkunsa asianajajaan. Hän sai muutaman lautamiehen sanomaan irti asianajalle antamansa lainan ja kun tämä ei voinut sitä maksaa lyhyessä määräajasas, nimismies myytti pakkohuutokaupassa velallisen talon. Tilaisuudesta kuitenkin sattui välinäytös. Myytävän talon isäntä käveli ennen toimituksen alkua ja ilmoitti maksavansa velan ja otti kukkarostaan nipun tyhjiä paperinpalasia. Nimismies sieppasi ne ja heitti maahan. Asianajaja keräsi paperit nopeasti taskuunsa. Syntyi ankara rähäkkä, kun nimismies väitti papereita roskiksi. Rähäkän aikana asianajaja vanui nimismiestä parrasta kiinni ja heittäytyi selälleen maahan. Suuttunut nimismies kompastui päälle ja kiihtyi nyt lyömään nyrkillä alle jäänyttä, joka surkeasti huusi apua. Niin tapeltiin hetkinen, kunnes nimismies nousi ja päätti huutokaupan sekä lähti matkaansa.
Paikalle jääneille asianajaja näytti taskustaan vetämäänsä setelinippua ja osoitti, että rahat olisivat riittäneet velan maksamiseen. Kun läsnäolijat sanoivat, ettei nimismies saanut niitä nähdäkään, asianajaja selitti, että hän ehkä vahingossa olikin tarjonnut lompakossa säilyttämiään tupakkapapereita, mutta jos nimismies olisi antanut aikaa, hän kyllä olisi korjannut erehdyksen. Asia tuli oikeuteen, nimismies sai sakkoa sopimattomasta menettelystä virantoimituksessa ja huutokauppa peruttiin. Oliko juttu lainkaan tosi, en tiedä, mutta sitä kerrottiin usein ja vaikka se oli kaikille ennestään tuttu se aina herätti vahingoniloisen hihityksen.
Kansan mielipide
Kansan mieliala oli nimismiesvastainen. Mitä nuorempi ja virkaintoisempi nimismies oli, sitä jyrkemmin häntä moitittiin. Nimismiesparoilla ilmeisesti oli ikävä tehtävä. Vuosisatoja vallinneet oikeuskäsitykset eivät enää olleet sopusoinnussa uuden lainsäädännön kanssa. Kansa ei edes tuntenut jälkimmäistä. Suomen kieltä heikosti taitavat nimismiehet olivat myös aikasempina vuosisatoina antaneet aihetta käsitykseen, että he ovat hoksaamattomia ja helposti petettäviä.
Asianajajat vaativat korvauksen, paikalliset vain pienen, mutta kaupunkilaiset suuriakin summia. Siksi heihin turvauduttiin vain hätätilanteessa. Perholainen tyttö haki omin avuin käräjillä lapsen eläkettä, mutta hämmästyi istuntosalissa ja tuomarille ennakolta tarkoin suunniteltu esitys muuttui seuraavaksi: ”Anna köyhälle tytölle kivien sijasta leipää.” Kanne hyväksyttiin, tyttö sai tuhannen markan korvauksen ja mies liikanimen: Kalliokivi-Matti.
Perintöasioissa riiteli kaksi veljestä ja kun kummankaan mieli ei ollut täysin vilpitön he toisistaan tietämättä lähtivät Vaasaan saakka hakemaan asianajajaa. Myöhemmin matkaa lähteneen saavuttua saman asianajajan luokse, tämä kieltäytyi ottamasta juttua ajaakseen, mutta ohjasi riitapuolen toisen asianajajan toimistoon ja antoi vielä suljetun kirjeen tälle vietäväksi.
Kirje herätti epäluuloa ja sen vuoksi viejä avasi sen. Kun hän osasi myös hiukan ruotsia, hän saattoi lukea ajatuksen: ”Vetelistä on tullut tänne kaksi pässiä. Minä olen jo aikaisemmin ottanut toisen kerittäväkseni. Tässä tulee sinulle toinen. Muista minua sitten joskun vastapalveluksella.” Menemättä perille veli palasi kotiinsa ja näytti kirjeen riitaveljelleen. Yleinen oli käsitys, että käräjäjutun voittaa aina se, jolla on parempi asianajaja. Sitä ei luettu niinkään paljon tuomarin viaksi kuin asianajajan hyväksi ominaisuudeksi. Hän saattoi muuttaa valkean mustaksi ja mustan valkoiseksi. Se oli hänen virkansa. Helvettiin hän kuoltuaan tietysti joutui, mutta se oli hänen asiansa.
Tuomareita epäiltiin ja heistä kerrottiin ihmeellisiä juttuja, halventaviakin. Hiukan halventava jo oli nimityskin ”laki ja korkein oikeus.” Sitä käytettiin mielellään kerrottaessa tuomarin oudoista tai sopimattomista edesottamuksista, kun hänet esim. oli nähty riihen takana kykkimässä, putoavan virtsakellariin tai kun emäntä oli aamulla löytänyt piian hänen sängystään ja suutuksissaan tokaissut: ”On talossa tyttäriäkin, niin ettei Lakia ja Korkian Oikeuden tarvitse ottaa piiasta emäntää.”
Salmelan tie Forsbackaan
Lautakunnan keksiminen on ollut tuomarin erinomainen suoja ja oikeusjärjestyksen kehittämisen tärkeä väline. Lautamiehet yleensä aina asettuivat tuomarin puolelle. Niinpä forsbackalaisten vaatiessa salmelaisten muinoin tekemiä yksityisteitä viralliseen yhteiskäyttöön asiasta sukeutui kahden kylän välinen ankara riita, joka oli monen vuoden aikana yleinen puheenaihe. Kukaan ei koskaan ollut kieltänyt forsbackalaisia ajamasta näitä teitä eikä vaatinut heitä korjaamaan niitä, mutta kun kuntaan oli asetettu tielautakunta, tämä Matti ryhtyi asian järjestämiseen. Nyt salmelaiset tahtoivat korvausta tekemistään teistä, jotka kulkivat vetelän suon ylitse. Hankittiin tiekartta. Siihen oli merkitty toinen tie, mutta toista ei. Tietysti jouduttiin käräjiin. Oikeus ratkaisi asian niin, että karttaan merkitty tie oli korvauksetta muutettava yhteiseksi, mutta toinen jäi salmelaisten yksityisomaisuudeksi.
Kuva. Leenan pilakuva. Kartta vuodelta 1925
Ensin salmelaiset olivat kauhuissaan. Toisten omaisuutta, kätten työn tulos otetaan maksutta toisille. Se oli ryöstöä. Se on vääryyttä ja tuomari, joka sen määrää, on isästä perkeleestä. Yhtä vihaisia olivat forsbackalaisetkin. Toista tietä he eivät saaneet käyttää ja se oli lyhempi. Mutta lautamiehet eivät väsyneet selittämästä, ettei kukaan pystyisi sanomaan, kenen esi-isät ovat mitäkin tietä tehneet ja että isojaossa on annettu maata korvaukseksi karttaan merkittyjen teiden alueesta. Niin salmelaiset ja forsbackalaiset alkoivat ymmärtää asiaa. Mekin ajoimme hyvällä omallatunnolla talven heinät sivutilalta, Puuroselta, forsbackalaisten tietä myöten, koska sekin oli karttaan merkitty, vieläpä soidenkin yli, koska kartan mukaan siitä kulki talvitie. ”Ei mitään vääryydellä omaksi eduksi, mutta ei hiventäkään vääryydellä toisten hyväksi.” Maan tapa vain oli voimassaolevaa lakia. Miten oli tehty ylimuistoisista ajoista saakka, saatiin tehdä edelleen. Mutta jos uudet lait olivat toisenlaisia, niiden voimaa oli ensi koeteltava lakituvassa.
Haapajärvi ja tukinuitto
Joskus kaikki lautamiehet eivät asettuneet tuomarin kannalle, ja silloin päätöstä pidettiin vääränä, vaikka siihen ei saatukaan muutosta. Salmelan rajatuntumassa oli Haapajärvi, jonka läpi virtasi joki. Järven alapuolella olevan kosken niskaa kuitenkin oli perattu niin paljon, että vesi aleni ja järvestä tuli erinomainen kortejärvi. Keväisin siitä lautattiin suuret määrät tukkeja ja puriloita. Lautanankkuri soudettiin niin pitkälle eteenpäin kuin varppia riitti ja heitettiin veteen. Miehet tangoin pyörittivät kelaa, jonka ympärille varppi kiertyi ja niin lautta hinautui eteenpäin. Mutta järven pohjaan ankkuri teki suuria kuoppia, joissa ei kasvanut kortetta. Näistä kuopista sai kesällä haavilla haukia ja kasvoivathan kuopat vuosikymmenessä jotenkin umpeen, mutta joka kevät niitä syntyi sadoittain lisää. Isäni oli järviseuran esimies. Ennen oli maksettu seuralle kolmekymmentä markkaa vuodessa vahingonkorvausta, mutta isäni piti sitä liian vähäisenä. Hän hankki jäävittömät arviomiehet ja nämä päättelivät, että sataviisikymmenen markan vuosikorvaus ei ainakaan ole liian suuri. Sitä uittoyhtiö ei suostunut maksamaan, vaan sen edustaja hankki parin muun henkilön arvioinnin siitä, että 50 markkaa vuodessa on kohtuullinen määrä. Asia joutui käräjiin ja päätös tuli uittoyhtiön arvion mukainen, niin törkeä vääryys kuin se asiallisesti olikin.
Kuva. Aaprami Matinpoika Salmela ja Haapajärvi
Isäni sai maksaa oikeudenkäyntikulutkin ja muut menonsa. Niitä ei maksanut järviseurakaan, koska isä ei ollut hankkinut asianajajaa ja hän itse oli hoitanut sen tehtävän niin taitamattomasti, että hävisi. Isäni kunnia kuitenkin oli pelastettu. Yksi lautamiehistä oli ollut toista mieltä ja hän selitti rohkeasti oman kantansa. Yleinen mielipide asettui empimättä hänen puolelleen. Se vain oli virhe, ettei isä ollut hankkinut asianajajaa ja häneltä nyt vaadittiin järviseuralle 100 lisäkorvaus, koska vahinko joka tapauksessa oli ollut sadan viidenkymmenen markan arvoinen, kuten isä oli käräjillä osoittanut.
Toisen kerran isäni onnistui paremmin. Sivutilan naapurissa oli leikkuutalkoo ja niissä oli paljon väkeä. Illalla tanssittiin riihessä. Siellä oli syntynyt joidenkin vieraiden kesken riitaa ja levotonta melua kuullessaan isä lähti hakemaan pois tanssipaikalta sekä veljeni että sisareni, jotka jo olivat aikuisia. Sekin jollain tavalla ärsytti rauhan häiritsijöitä ja joku heistä huusi ”Nyt isä, poika ja pyhä henki lähtivät. Nyt pannaan toimeksi.” Valot lyötiin sammuksiin ja hulina lakoi. Kun veljeni käveli isän jäljessä, juoksi pahin pukari perään ja iski seipäällä veljeäni päähän. Isku luisti kuitenkin olkaan, mutta niin lujasti se sattui, että vahva nuori mies kaatui maantiehen. Isäni ja siskoni saivat hänet kotiin. Ja sitten alkoivat käräjät, joita veljeni ei olisi millään tahtonut, mutta isä ei antanut periksi ja olihan hän isä. Poliisi kävi kuulustelemassa. Asia oli esillä oikeudessa.
Syytetty hankki asianajajan, joka väitti ettei syytetty tarkoittanut lyödä veljeäni, jonka kanssa ei aikaisemminkaan ollut mitään riitaa vaan kokonaan toista miestä, joka vähän ennen oli lyönyt syytettyä nyrkillä silmään. Kysymyksessä siis oli veljeni osalta vain tapaturma ja kun veljeni oli täysin parantunut, ei sinäkään ollut mitään korvaamista. Se, joka voisi syyttää pahoinpitelystä oli kokonaan toinen mies, mutta hän tuntee oman syyllisyytensä eikä sen vuoksi puutu asiaan. Isäni oli selittänyt, että kaikki tapahtui yleisellä maantiellä ja että pahoinpidelty oli astellut rauhallisesti kotiansa kohti. Kuinka pätevä kumpikin selitys oli, en osaa sanoa, mutta minun mielestäni isä oli oikeassa.
Joka tapauksessa tuomari otti syyllisen tiukalle ja kehoitti häntä sopimaan isäni kanssa, ettei tulisi paljon pahempaa, ja niin tämä sitoutui maksamaan isälle kahden viikon palkan, koska veljeni oli joutunut olemaan kaksi viikkoa vuoteessa. Lääkärissä ei oltu käyty, niin että niiden suorittamista ei vaadittu. Oikeutta siis oli saatu, mutta perhe jäi jännityksessä odottamaan kohdistuisiko kosko joskus pimeässä isääni tai veljeeni, varsinkin kun asianomainen ei millään tahtonut edes maksaa sovittua summaa. Kostoa kuitenkaan ei koskaan tullut, sillä sama mies vihapäissään puukotti toisen kuoliaaksi ja joutui kuudeksi vuodeksi linnaan. Sieltä palattuaan hän oli kokonaan toinen mies, meni naimisiin ja nöyrästi otti vastaan kipakan vaimon usein antaman ruumiillisen kurituksen. Kyllä hän joutui sovittamaan rikoksensa.
Tutustu myös käräjäkirjoihin:
-
Pitäjän aitaussovinto talvikäräjiltä: S-D-0046