Martti Salmela, Kasperin poika, oli ollut varusmiehenä Helsingissä vuonna 1934. Hänet koulutettiin jalkaväen konepistoolimieheksi. [A] Siinä toimessa lähdettiin myös Talvisotaan joukko-osastoissa 5./JR 24 ja 9./JR 24, 8.divisioonan osana. Lähtö sotaan olikin erityisen ikävä nuorelle miehelle, joka oli juuri edellisenä kesänä mennyt naimisiin, ensimmäinen lapsi oli tulossa ja Marttilan tilan viljely juuri aloitettu. Nyt jäi tupa kylmäksi ja vaimo vanhempien luokse evakkoon. Talvisodassa Martin joukko-osasto taisteli Kiviniemen ja Haitermaan taisteluissa.

Jatkosodassa Martti oli kiväärimiehenä 2./JR 16 kiertäen Pitkäahon, Vannisenmäen, Koivikkomäen, Sirkkalanmäen, Siesvuonmäen, Otsorisen Valkeasaaressa sekä Vuosalmen taistelut. Urhea nuori mies palkittiin 2. lk:n Vapaudenmitalilla. [G] Jotenkin Martilla lapset ja sota sekoittuivat toisiinsa, sillä toinenkin lapsi Leena syntyi samalla lailla juuri sotatoimien alettua 1941. Perhe oli edelleen Lohtajalla Niemelässä Laine-vaimon vanhempien hoteissa.

Jatkosodan askeleet Martin reitillä löytyvät Martin ja hänen sodan melskeisiin kuolleen joukkuetoverinsa sotapäiväkirjasta: S-D-0097 (huomaa puhtaaksikirjoitus lopussa). Pohjanmaalaiset hoitivat Laatokan pohjoispuoleista rintamaa. Hyökkäysvaiheessa sekä Martin pataljoona että salmelalaisten pääjoukot 11.Divisioonassa etenivät kohti Sortavalaa saartaen sen. Martin seuraavassa luvussa kertoma taistelu liittyen Vannisenmäen hallintaan liittyy Sortavalan huoltoreittien katkaisemiseen. Lisää Vannisenmäen hyökkäyksestä voi lukea: Jussi Tuomiston sota.

Kovien taistelujen jälkeen Martin rykmentti pääsi elokuun alusta reserviin ja marssien Laatokanjärven rantaan lepäämään.  Viipurin valloittivat muut miehet. Pikkuhiljaa Jatkosodan hyökkäysvaihe muuttui asemasodaksi ja siitä vetäytymistaisteluiksi. Valitettavasti näistä ei ole Martin tarkempia omakohtaisia kertomuksia.

Jatkosodan tarina – Martti pysäyttää panssarivaunujen rintaman kiväärillään

Martti itse otsikoi tarinan, jonka hän laittoi paperille parikymmentä vuotta myöhemmin: Martti Salmelan muistelma 28-29.7.41 2-JR16 mukana. Martti kertoo S-D-0096:

Meitä oli neljä veteliläistä, jotka tulimme JR 16. Mannisen kanssa 2 komppaniaan, johon meidät liitettiin 17/7. Olimme lähteneet Kiteeltä. Joukot etenivät todennäisesti kohti Sortavalaa. Kerronnan kohteena oleva paikka oli jossain korvessa. Lähdimme jostain Vannisen mäen tienoilta irtautuen Kiteenjoesta Ruskealaan menevän maantien suunnassa kiertäen itään. Paikka on tunnistettavissa siitä, että rykmentin komentaja henkilökohtaisena tuomisinaan taistelupisteestä toi 12 hyökkäysvaunua. Tämä oli kai sentään aika harvinaista.

28/7 Aikaisin, ehkä yöllä, se aika kun oli sellainen pyöreäkäyttöinen silloin. Pääosa matkasta muistaakseni oli suota. Ehkä 6km päässä koukkasimme tielle. Kohteena oli joku metsän vartijan talo pienine peltoineen. Siellä oli käynyt ennen meitä joku partio ja tuhonnut 4 ajoneuvoa tielle.

Tulimme tielle vasemmalta. Joukkueemme oli kärkenä etenemiskiilassa. Mitä joukkoja meillä oli mukana, en oikein tiedä, alussa ainakin hyvin vähän.Hämäläisiä joukkue asettui tien reunaan tulosuuntaan. Oma joukkue meni pellon ylimenosuuntaan tien vasemmalle. Muistan, että meillä oli aluksi aika rauhallista. Teimme asemat miltei pellon reunaan. (I) Mutta sitten huomasimme, että nämä eivät ole oikein käyttökelpoisia. Niiltähän puuttui selustasuoja, siinä on vaikea liikkua. Asemat olisivat kuin tarjottimella.

Siirryimme riittävän matkan päähän ja teimme toiset asemat (II). Maaperä oli soista ja puusto harvaa. Mutta sitten se rauha loppui, ja saimme tapella koko yönkin. Vihollinen painosti, ampuminen oli niin hurjaa, että pikakivääristä tippuivat rasvat, pelkäsin jo, että luodit juuttuvat piippuun. Kaikki olivat niin puuhasta kuumentuneet etteivät ajoissa huomanneet että patruunatäydennystä pitäisi hommata. Niin ne loppuivat kaikilta -. Joukkueen silloinen johtaha korpraali Kurikka lähti itse hakemaan. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, koko joukkue otti irti asemista. (II) Ne jätettiin. Tämä oli kuitenkin huomattu takaapäin ja sitten tuli ammuksia ei vain eräsinä, vaan laatikoittain. Ja niitä kyllä tarvittiinkin, sillä asemat (II) takaisin saaminen otti lujille. Siinä se M. päiväkirjan mainitsema yö taisi mennäkin. Kus vastustaja näki otteensa pitämättömäksi se vetäytyi. Tuli pitkä ja syvä hiljaisuus. Kaikki alkoivat ottaa asian unen kannalta. Minä tuumin, tämä nyt sentään on jo liikaa. Rykmentin komentaja oli kai jossain määrännyt pelkurit vartioon. Tunsin itseni tässä porukassa vieraaksi, ja huonosti itseäni edustavaksi. Jäin yksin valvomaan. Tunsin koko tämän joukon olevan vastuullani. Siirryin niin paljon vasemmalle kuin voin. Tästä oli se etu, että sain koko vaara-alueen yksisuuntaiseen näkösektoriin, ja oli kai vähän turvallisempikin. En minä niin kovin kauvan ollut, noin puoli tuntia, sellaisella arviolla, jolla silloin aika aistittiin.

Kuva. Martti Salmelan komppania ruokailemassa (Martti vasemmalla)

Hiljaisuus oli vaarallisen painostava, mutta se teki myös valppaaksi. Huomio kiintyi varvikkoon, joka edessä huojui yhä lähestyen. Kaikki oli valmiina vain pientä liikkettä vajaa. Lopulta kohosi pää, jossa oli suuri kokardi. Se liikkui niin toimeliaasti etten uskaltanut laukaista, lopulta nousivat hartiatkin, ja matka oli loppunut. Takaa syöksyi lähetti pakoon niin nopeasti, etten ehtinyt mitään. Luullakseni tämä oli onnellinen vahinko, sillä jälestä seuraavasta päätellen, tämä ei ollut tilanteen tasalla, ja vei väärät tiedot. Laukaus herätti huomiota, ja melkein välittömästi juoksi luokseni tuntematon mies kysymään syytä. En vieläkään tiennyt, että pellon sivustaan vasemmalle metsään oli sijoitettu pst.tykki.

Uninen joukkue heräsi, ja kävivät hakemassa kokardin, tarjosivat omistajalle kuten sanoivat, mutta se ei huvittanut. Kokemuksesta jo tiesi mitä nyt tulee. Tässä ei ollut minulla mitään henkilökohtaista jännää, sillä olin ottanut koko asian rauhassa, ja valmistanut pesäkkeen naamiointihienouksia myöten viimeisteltynä. Huolettomuus taisi kestää nyt noin puolitoista tuntia, kun alkoi kuulua syvää jyrinää ja niin leveältäkin. Se lähestyi vielä niin hermostuttavan hitaasti. Sotaisetkin naamat se sai muuttumaan toisenlaisiksi, nyt ei ollut leikistä kysymys. Emme tiennet, että meillä oli muuta yhteyttä taakse kuin tähän asti hyvä patruunahuolto. Ketään upseeriakaan en nähnyt, luulin ettei niitä olekaan mukana (Niitä kyllä oli kuten sittemmin kävi ilmi). Joukkueenjohtajaan kai luotettiin sieltäkin puolen. Silloin näet tuli esille tämän ylentämättätömän, parisen viikkoa sitten kaatuvan korpraalin miehuus (alkujaan taistelulähetti). Hän meni mies mieheltä vedoten henkilökohtaiseen velvollisuuden tuntoon ottaen itse vaikeimman paikan. ”Te annatte mennä hyökkäysvaunut, ja joukkueen saaman käskyn mukaan me pidätämme jalkaväen.” Lopulta tuo kuoleman kolonna oli jo sormituntumassa.

Mutta silloin tapahtui sellaista, jota emme osanneet odottaa. Ilman täytti kranaattien viuhunta, ja vertaansa vailla oleva helvetintuli. Rivimiehenä ei voi ajatella onnistuneempaa suoritusta. Heitin miehet syytivät putkiin koko varastonsa lyhyenä, mutta kriittisenä hetkenä. Aika ja paikka on todennäköisesti tämä, kun jalkaväki on ollut ryhmittymässä hyökkäysvaunujen suojassa hyökkäykseen. Tämä kranaattiryöppy sotki siellä perusteellisesti mahdolliset aikeet. Vaunut 12 kappaletta ajoivat läpi, ja matkaa oli noin 150 metriä. Yksi vaunuista sai täysosuman. Kahdeksan vaunua tuli jonossa. Kääntyivät aukean kohdalla pellolle ja järjestäytyivät riviin. Vain johtajavaunussa oli tykki, tämä laski piipun alas, ja käänsi vähän ja pätkäsi suoraan meidän hyökkäysvaunutykkiimme, sieltä alkoi kuulua valitusta. Sen tähtäyslaitteet olivat tuhoutuneet.

Ampuva vaunu oli niin lähellä, että saattoi nähdä, kun tämän tykin piippu ampuissa nytkähti. Sitten tuli syvä hiljaisuus. Vaunujen ryhmittymä oli kai väärä. Teräskolonna oli tyhjiössä, katsoivat kai tyhmistyneinä, kun ei edessä ollut muuta kuin tuhottu piiska. Silloin kuului komppanian päällikön huuto talon takaa metsästä: ”Mikä siellä on –, miksei siellä toimita?” Sitte alkoi kuulua lukkojen raksutusta ja liikettä. 2pst. kivääriä oli saatu sopiviin kohteisiin ja alkoivat ampua. Jalkaväen aseitten koko joukkueen tulivoima, mistä vain suinkin sopi syydettiin vaunujen sektoriaukkoihin. Useita vaunuja syttyi palamaan. Panssaritorjuntatykin miehet saivat tykkinsä jotenkin mäellä olevan pinon taakse. Kiskoivat puita pinosta, lyhyeltä matkalta ne käyttivät vain putkea tähtäimenään. Kolonna oli menettänyt otteensa kokonaan, niistä ei voinut edes tähystää, lopulta oli vai kaksi. Miehet kuumenivat niin, että panssarimiehet lopulta päättivät ottaa ehyinä. Olivat kai lyöneet vetoakin. Yksi miehistä otti kasapanoksen ja käveli luo, koputti torniin, silloin avautui luukku, mies työnsi olkapäänsä väliin ja heitti kasapanoksen sinne, ponnahti kannen päälle. Silloin lähti toinen, mutta hänellä oli vain suuri pistooli. Hänkin teki samat salaisuudet tuntien, mutta ei päästänytkään kantta kiinni vaan nopeasti ampui kunnes kaikki oli hiljaista. Taistelun ollessa kovillaan saimme nähdä erään suuremmoisen suorituksen. Eräästä vaunusta syöksyi mies maahan sukeltaen käsilleen, yritti etsiä suojaa vaunun varjosta, mutta huomasi tilanteen toivottomuuden, ja palasi vaunuun, ja taas syöksyi. Huolimatta hurjasta tulesta pakeni metsään. Siihenhän se sitten loppui. Jalkaväki ei enää yrittänytkään. Yksi vaunu pääsi karkuun. Eräs eestiläinen joka oli ollut siellä vastapuolella silloin sanoi, että kaksi tuli (tämä oli silloin jo meidän miehiä). Toinen oli siis jäänyt taakse. Miten tarkkaan meitä oli silti seurattu, vaikka luulimme olevamme unohdettuja, osoittaa, että itse ev. Laurila tuli aika pian paikalle, komentajan ominaisuudessa kokosi pojat ja antoi tunnustuksen miehille, joita vain harvoin annetaan. Oli kumman rauhallista. Vaunut jotka oli saatu ehyinä käynnistettiin taas. Niillä kai oli hinausvaijerit itsellään, koska koko tämä roikka lähti ehyiden vetämänä omalle puolelle komentajan kanssa.

Niin linjojen edestä pst.kivääreillä ammuttiin 4 hyökkäysvaunua.