Salmelassa tai sen lähettyvillä asuivat ilmeisesti mäkitupalaiset Aapa ja Ateliina. He eivät tiettävästi olleet Salmelan sukua, ja ainakin vielä on epäselvää keitä he olivat. Heistä Alfred Salmela [69] kertoo muistelmissaan seuraavalla tavalla [Ä]:

Aapa oli tavallinen miehen nimi koko pitäjässä. Kotitaloni isännän nimi oli jo kauan ollut vuoroin Matti ja vuoroin Aapa. Ateliina oli harvinaisempi. Se tuntui hiukan herraskaiselta, mutta ihan nuori ei sekään nimi liene ollut. Joka tapauksessa pienessä melko siistissä tuvassa asuivat Aapa ja Ateliina. Maata perheelle kuului ainoastaan tontti, jolle Aapa oli raivannut perunamaan. Se kasvoi hyvin ja tuotti lapsettoman perheen tarvitsemat juurikasvit.

Aapan isällä oli ollut kolme lasta, tytär ja kaksi poikaa. Tytär toi vävyn kotiin. Isän kuoltua omaisuus jaettiin niin, että toinen pojista ja vavy saivat kumpikin puolen talosta. Mutta Aapa, joka oli hiukan poikkeuksellinen, sai vain tontin ja talon piian Ateliinan. Korvaukseksi pienemmästä maaosasta Aapa sai lisäksi oikeuden pieneen syytinkiin. Hänelle oli annettava toisesta talosta ilmaiseksi litra maitoa päivässä ja toisesta kaksi tynnyriä jauhoja vuodessa sekä köyrinä juusto. Oikeastaan oli ajateltu, että Matti yksin jäisi asumaan tontille rakennettavaan mökkiin. Sen vuoksi Aapan ja Ateliinan avioliittoa ankarasti vastustettiin, mutta Ateliinassa oli naista pitämään puolensa kahtakin miestä vastaan ja niin hän kävi Aapan kanssa pappilassa vihillä. Vaikka Aapan leuka oli aina märkä, hän oli silti talon poika ja Ateliina pesi leuan ja pyyhki aina kun se oli tarpeen.

Ja niin alkoi kahden nuoren elämä mökissä, johon kuului tupa ja pieni eteinen sekä eteisen kokoinen kammari.

Hyväntahtoisempaa miestä kuin Aapa ei voinut olla olemassa. Lisäksi hän oli erittäin ahkera, huolehti tunnollisesti siitä, että Ateliinalla oli aina kuivat puut, tuohet, tervakset, lastut ja päreet. Kömpelö käsistään Aapa kuitenkin oli ja siksi hän pystyi kunnolla vain yksinkertaisimpiin töihin. Niitä hänen oli hankittava naapuritaloista. Kesällä oli kuokkiminen erittäin sopivaa. Mutta talvella oli hakattava halkoja, vaikka se onnistuikin huonommin, sillä kirves luiskahteli vähän sinne sun tänne -joskus jalkaankin. Talviansio oli pieni, tuskin 30 penniä päivässä, mutta kesällä kuokkimisesta maksettiin markka kapanalasta ja Aapa kuokki niin pitkiä päiviä, että kapanala tuli päivässä täyteen. Ateliina oli riuska nainen. Tosin hän oli keskimittaa hiukan lyhyempi, mutta reidet ja kädet olivat vahvat, terveys hyvä ja tottumusta kaikenlaisiin töihin. Hän pesi pyykkiä, oli riihimiehenä, perunan kuokkimisessa, villojen kartaamisessa ja kehräämisessä. Hän kutoi, hoiti karjaa ja hyvin myös Aapaa. Lisäksi molemmat olivat hyvin säästäväisiä. Perhe tuli hyvin toimeen ja saattoi lainata rahaa muiden tarpeisiin.

Mutta Aapan ja Ateliinan paratiisissa oli käärme. Aapa ei kyennyt täyttämään aviomiehen tärkeintä velvollisuutta. Rangaistukseksi siitä herra ei siunannut Ateliinaa sillä lahjalla, joka nuorelle vaimolle on kaikkein tähdellisintä. Se oli kummankin suuri murhe ja kumpikin koetti omalla tahollaan saada ratkaisua siihen.

Muutamana talvipäivänä olin setäni tuvan [Antti Matinpojan Leanderintupa, joka toki tuohon aikaan oli Antintupa] ovikamarissa pelaamassa mustaa pekkaa Sannan Ilmarin kanssa. Ilmariakaan ei haettu asioille ja niin meidät molemmat täysin unohdettiin. Mutta tuvassa suuri joukko naisia karstasi talkoilla villoja. Lopuksi keskustelussa päästiin myös kysymykseen, miksi Ateliinalla ei ollut lapsia. Sitä oli vuosien mittaan pohdittu niin moneen kertaan, ettei se Ateliinallekaan enää ollut kipeä asia. Hän kertoili siitä melkein kuin omaa syyttömyyttään todistaakseen:

”Kun se on niin mitätön. Tuollainen sen pitäisi olla, mutta mutta tulisi sitä toimeen tuommoisellakin, mutta tuommoisella, hyvä jumala, tuommoisella ei tee mitään.”

Joku naisista kertoi Lutherin sanoneen, että tällaisissa tapauksissa saa vaimo miehen luvalla hankkia lapsia toisen miehen kanssa, yhden vain ja vai sen miehen kanssa, jonka aviomies määrää.

Muutamat naiset olivat vihaisesti vastaan, mutta oli ajatuksella puolustajiakin. Joku ehdotti, että Ateliina menisi Viisteen nevan keskelle, johon myös tulisi joku mies ja siellä kaikki voisi toteutua, kun Ateliina vain koko ajan huutaisi, koska Raamatussa sanotaan, että jos mies metsässä makaa naisen ja tämä huutaa, mutta sitä ei kukaan kuule, ei se ole synti.

Silloin Leena, jolla itsellään oli useita avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia, suuttuneena huusi, että jos nyt kahden vuosikymmenen jälkeen syntyy lapsi, niin kaikki sen ymmärtävät eikä siitä tule Aapan näköinenkään. Ja kyllä minä ainakin sanon heti papille, että sinä olet jo etukäteen aikonut niin tehdä, lopetti hän Ateliinaan kääntyen. Mutta Ateliina ei hämääntynyt: ”Sano sinä ensin, kuinka monen miehen kanssa sinulla on lapsia ja moiti sitten vasta toisia.”

Kun keskustelun huippukohta oli sivuutettu, pohdittiin asiaa kaikin puolin rauhallisemmin ja lopuksi oltiin yksimielisiä siitä, että Aapan veljen olisi autettava ja Aapalta on saatava lupa. Mutta Ateliina penäsi:

”Aapan veli ei uskalla. Se pelkää, että Aapa tappaa, kun se on vähän yksinkertainen. Minä kyllä uskaltaisin. Eipä sekään ole synti, kun Lootin tyttäret hankkivat lapsen isältään, jonka olivat ensin juottaneet juovuksiin.”

”Ja Jumala tappoi Juutaksen pojan sen tähden, ettei hän tehnyt lasta veljensä leskelle,” sanoi taas joku. ”Eikä sekään ollut synti, kun Juutaksen miniä narraamalla sai lapsen apeltaan.” Lopuksi Ateliina huokasi: ”Kyllä se saa olla niinkuin Jumala tahtoo. Kun olen tähänkin saakka tullut toimeen, kai se menee loputkin ajat.”

Keskustelu kyllä jatkui, mutta me emme jaksaneet enää kuunnella. Ilmari päätti meidän osuutemme sanomalla, että hän ei mene vihille, ellei lasta tule. Sillähän siitä pääsee, mutta Ilmari olikin muutamaa vuotta minua vanhempi.

Jatkoimme mustan pekan pelaamista. Talon emäntä tuli käymään kammarissa ja säikähti meidät nähdessään. ”Oletteko koko ajan olleet täällä,” hän kysyi vihaisena. ”Olemme,” vastasi Ilmari nöyrästi, sillä huutolaispojan täytyi olla emännälleen tottelevainen ja nöyrä. ”Ja oletteko kuunnelleet kaiken,” kysyi emäntä jälleen.

”Ei me viitsitty kaikkia kuunnella,” sanoin minä vuorostani, sillä kahteen tuntiin ainakaan asia ei enää ollut kiinnostanut meitä. ”Te ette saa tulla täältä kamarista, ennenkuin minä lupaan, sillä Ateliina ei ikinä anna anteeksi, jos meitä on kuunneltu.”

Ilmari lupasi ilman muuta pysyä kammarissa. Silloinhan ei tarvitse mitään tehdä, ei edes juosta asioilla. Minä en puhunut mitään, mutta silloin jo tuntui pakottava pissahätä. Sanoin Ilmarille ja tämä vastasi, että hänen laitansa on samoin. Tuumimme, ettei emäntä moiti, vaikka laskemme lattialle tai kenkään, mutta minusta se ei ollut sopivaa. Vaikka mustan pekan pelaaminen oli siihen saakka sujunut moitteettomasti vähäisestä hädästä huolimatta, nyt tilanne tuli suorastaan kiusalliseksi. Ponnistelimme urhoollisesti. Mutta silloin Ilmarille tuli uuni mieleen. Hän meni sen eteen ja herra oli armollinen hänelle ja sitten minullekin kuin Ateliinalle. Meidän piinamme loppui siihen, mutta Ateliinan oli kestettävä sitä kuolemaansa asti. Sekin viipyi kauemmin kuin hän olisi toivonut, sillä hänet pelastettiin vasten tahtoaan häkäkuolemasta. Toivottomana Ateliina oli pannut uunin pellit kiinni liian aikaiseen ja häkä oli tainnuttanut hänet. Naapurin nuori tyttö sattui tulemaan sisään ja hälytti avun.

Ei ollut helppo Aapallakaan. Alkuvuosina hän oli etsinyt apua papilta ja sitten noidalta. Muitten kanssa ei hän suostunut keskustelemaan. Se olisi ollut rivoa ja sopimatonta. Pappi oli käskenyt rukoilla ahkerasti ja noita oli neuvonut konstin kerrallaan. Ensimmäinen neuvo oli, että noita pesi Aapan kirveen ja luki samalla loitsuja. Sitten kirves oli pantava sänkyyn nukerin alle. Mutta Ateliina löysi sen ja kauhistui. Hän pelkäsi, että poikkeuksellinen aviomies suunnitteli murhaa. Pahinta oli, ettei konsti auttanut. Sen jälkeen noita neuvoi monia muita keinoja –turhaan. Viimeinen neuvo oli, että Aapa ja Ateliina yhdessä järjestäisivät vieraan miehen näyttämään, jotta Aapa oppisi, mutta siitä tämä kieltäytyi jyrkästi. Sen jälkeen puolisot keskustelivat vain yhdessä, Aapa nöyrästi, Ateliina milloin kiihkeästi, milloin lohduttavaen. Molemmat pitivät toisistaan, vaikka lapsia ei tullutkaan.

Ja Aapa kuokki kesäisin kytömaita ja sai markan kapanalasta. Ajatteli ja kuokki, ihmetteli Ateliina ajoittaista äkäisyyttä, mutta oli sittenkin tyytyväinen hyvään vaimoonsa. Ja pappi oli sanonut, että ellei Jumala kuulu rukousta, hän kuitenkin antaa vielä parempaa kuin mitä ihminen osaa pyytää. Niin kului vuosi vuoden jälkeen.

Aapa oli usein meilläkin [Kasperintuvalla] päivätöissä. Kun olin kahdentoista paikkeilla [1909] lähdimme Aapan kanssa hakemaan kahdella hevosella heiniä kahdeksantoista kilometrin päässä olevalta sivutilalta [Aapramin ostama Puurosen tila]. Aapa ajoi jäljessä ja minä edellä. Palatessamme takaisin oli ajettava joen ylitse. Hevosen juostessa jokitörmää alas jäälle, Aapan korkea heinäkuorma kaatui ja ajaja lensi pää edellä jäähän. Niska taittui ja sen jälkeen Aapasta ei enää ollut työhön. Jonkin ajan kuluttua hänen päivänsä päättyivät.

Perinnönjakoa selvitettäessä todettiin, että Aapalla oli saatavia melkein kaikilta kylän isänniltä. Hän oli rikas. Kyllähän Ateliinakin oli ansainnut ahkerasti ja molemmat olivat säästäneet äärimmäisuuteen saakka. Ja kylän kytömaat olivat jatkuvasti laajentuneet ja kylä vaurastunut, koska Aapan kuokka oli jatkuvasti iskenyt uusia sarkoja ennen kasvamattoman suon reunaan.

Vaikea sanoa, kuka on hyödyllisin kansalainen. Jokaisella on oma tyylinsä elää ja palvella yhteiskuntaa. Aapan ja Ateliinan työstä kylän lisääntyvä lapsilauma sai kipeästi tarvitsemansa lisätuen.

Nyt tiedän: Aapa oli mongoloidi.