Sulo Salmelan sota (1939-44)

S-VK-1122W Sulo Salmela sotilaskuvaSulo Salmela kävi molemmat sodat, Talvisodan ja Jatkosodan. Seuraavissa luvuissa hänen omakohtaiset muistelmansa tapahtumista.

Suomessa pelättiin venäläisten hyökkäystä ja rajoja oli alettu linnoittaa. Minäkin olin edellisenä kesänä Valamossa tekemässä tietä ja satamalaituria rannikkotykistölle.

Sulo Salmelan kokemukset Talvisodassa

Emme olleet kauan Karsikkaalla olleet, kun miehiä alettiin ottaa kertausharjoituksiin ja vietiin rajalle. Suomelle oli esitetty alueluovutusvaatimuksia ja niistä neuvoteltiin. Sota syttyikin marraskuun 30. päivänä. Kun en ollut saanut kutsua rintamajoukkoihin, niin kirjoitin Raahen sotilaspiiriin ja sieltä määrättiin ilmoittaumaan Sortavalan sotilaspiirissä, koska olin sieltä juuri muuttanut.

Kun menin Sortavalaan, pommitettiin kaupunkia juuri ja juna joutui hälyytysten takia pysähtymään useita kertoja ennen asemalle ajoa. Sain tietää, että sotilaspiiri on siirretty Seminaarille. Sehän oli tuttu paikka. Rakennukset oli vielä silloin eheät, mutta ympäristössä oli useita suuria pommikuoppia. Olin yötä seminaarin voimistelusalissa pelkällä lattialla. Samassa rakennuksessa oli Sotilaspiirin toimisto.

Myöhemmin osui vihollisen pommi pihalla olevaan väestösuojaan ja kaksi vahtimestari Jormakan lapsista sai siinä surmansa. Kävin illalla tapaamassa Siirin vanhempia ja ehdotin, että he tulisivat Karsikkaalle, mutta he katsoivat velvollisuudekseen pysyä Sortavalassa, koska mummu kävi päivittäin Marttalassa töissä, kun siellä leivottiin rintamaa varten leipää. Jouko taas oli mennyt Suojeluskuntapoikien mukaan ilmavalvontaan. Karsikkaan koululle ehti tulla jo ennen minun lähtöäni Nurmeksesta evakoita ja Siiri joutui huoltamaan heitä. Sotilaspiiri lähetti meidät Kankaanpäähän henkilötäydennyskeskukseen. Siellä muodostettiin tykistökoulutuksen saaneista kenttätykistöpatteristo.

Joulunpyhät menivät siellä, kun ei löytynyt kivääria suurempaa asetta. Uudenvuoden aikaan iltayöstä eroitettiin joukosta noin 50 miestä ja vietiin asemalle. Meidät lastattiin härkävaunuun, eikä kukaan tiennyt, mihin oltiin menossa. Kuljetus päättyi sitten Lappeenrannan asemalla ja jatkui marssien rakuunarykmentin kasarmille.

Hevossairaala

Meistä muodostettiin sairastallin miehistö. Eläinlääkäri luutnantti Mali otti meidät komentoonsa. Minä sain kirjurin hommat. Hevosten kantakortisto oli pidettävä ajan tasalla. Rakuunarykmentin sairastalli oli hevosten vastaanottopaikka ja niitä hoidettiin siellä.

Hoidettavat hevoset sijoitettiin ratsuväen tyhjiin talleihin, joissa niitä syötettiin. Tallimiehet kuljettivat hevoset vuorollaan hoidettaviksi. Eläinlääkintäkoulutuksen saaneet pesivät ja sitoivat haavoja. Tämä yksikkö oli nimeltään Lappeerannan hevossairaala. Haavoittuneita hevosia tuotiin jatkuvasti. Oli semmoisiakin hevosia, joita ei voitu parantaa. Ne ammuttiin ja minun oli kirjoitettava eläinlääkärin ohjeen mukaan raadonavauspöytäkirja. Paljon hevosia voitiin parantaakin, kun vaan onnistuttiin sirpaleet saamaan pois. Sitten helmikuussa tuotiin ratsuväen hevoset rintamatehtävistä pois ja sijoitettiin omiin talleihinsa. Miehisto vietiin takaisin rintamatehtäviin suksilla varustettuina, kun oli huomattu, että paksussa lumessa ratsumiehen on hevosen kanssa vaikea toimia. Kävikin niin kuin me pelkäsimme, että vihollinen saa tiedon tapahtumista.

Pommitukset

S-VK-1129W Alikersantti Sulo Salmela ja Siiri 1940 KarsikkaallaPommikoneet alkoivat ahdistella Lappeenrantaa yhä enemmän. Helmikuisena päivänä 27.2.1940 tuli tuhoisa isku. Vihollinen lähetti 5 laivuetta, joissa kussakin oli 10 suurta pommikonetta. Oli aurinkoinen päivä, kun koneet tulivat idästä päin ja lensivät rauhassa yli. Olin sirpalesuojassa ja laskin laivueet. Vaara ohi merkki soi ja menin tallille. Sanoin pelkääväni niiden palaavan takaisin. Kävi niin, että pian koneet tulivat auringon suunnasta ja ehtivät melkein yläpuolelle, ennenkuin hälyytyssireeni soi. Ehdimme kuitenkin tallin viereiseen sirpalesuojaan, kun pommit alkoivat tippua. Kaikki koneet pudottivat lastinsa tallialueelle.

Kuva. Alikersantti Sulo Salmela tapaamassa vaimoaan Siiriä 1940 Karsikkaalla

Pommeissa oli niin herkkä sytytys, että räjähdyskuoppaa ei syntynyt jäiseen maahan, mutta lumi puhdistui noin 20 metrin säteellä. Joistakin talleista sortui koko toinen puoli ja useista yksi seinä, vaikka ei pommi osunutkaan. Sirpalesuojamme vierestä hävisi koko vaakahuone. Ikkunat särkyivat melkein kaikista rakennuksista ja sairastallin ovet lensivät irti. En tiedä, montako hevosta kuoli heti, mutta eläinlääkäri lähti kierrokselle pistoolimiehen kanssa ja he lopettivat toivottomat tapaukset. Kuulin puhuttavan noin 150 hevosen tappiosta.

Meiltä kaatui yksi mies. Toimintaa ei voitu enää jatkaa, koska vesijohdotkin jäätyivat ja sähkökin oli poissa pitkän aikaa. Sairaimmat hevoset lähetettiin junalla Hämeenlinnaan tykistön sairastalleille. Terveimmat hevoset vietiin tietä myoten Kouvolan lähelle tiheään kuusikkoon suojaan. Olin viemässä kahta eri kuljetusta, jotka tehtiin yönaikaan pommivaaran takia. Päivät nukuttiin Metsäpirtissa ja Tuohikotissa. Kouvolasta jouduimme Hämeenlinnaan Poltinahon kasarmille sairastallille taas.

Moskovan rauha

S-VK-1127AW Sotilas Sulo SalmelaRauha tehtiin ollessani Hämeenlinnan hevossairaalassa, mutta hevosten hoitaminen jatkui siitä huolimatta. Kun Hämeenlinnan sairastallille oli niin kova paine, ettei kaikkia ehditty hoitaa, perustettiin Riihimäen tykistön varuskuntaan vielä uusi hevossairaala, jonne komennettin vapaita miehiä. Sinne minäkin jouduin ja tietenkin taas kirjuriksi. Täällä jatkettiin haavoittuneiden hevosten hoitamista ja se jäi vielä kesken, kun minut päämajan kirjeellä kotiutettiin pitämään koulua. Ennen siviliin lähtöä sain kersantin natsat taistellessani hevossairaalassa.

Siirin aika oli kulunut siirtoväen huoltohommissa Karsikkaan koululla. Siellä yhdessä meidän kamarissa oli siirtoväen huototoimisto, jossa siiri oli mukana laskemassa ja jakamassa siirtoväelle päivärahoja. Hän joutui myöskin sairaanhoitajaksi ja sai siihen kahden päivän koulutuksen. Hän oli ottanut Ahtosen 7-henkisen perheen asumaan meidän olohuoneeseen. Keittiö oli yhteinen. Siirin hallussa oli kaikkein pienin kamari keittiön vieressä (palvelijan huone). Rauhan tultua lähtivät nurmeslaiset kotiinsa, mutta alueluovutuksen takia Sortavala jäi rajan taahse. Nyt tulivat Siirin vanhemmat, Martta ja Antti Kujala, Ahtosten tilalle Karsikkaan koululle. Heille luovutettiin se pieni kamari ja me muutimme siihen toimistokamariin. Kujaloilta jäi Sortavalaan melkein koko omaisuus: kaksi puutaloa, jossa kummassakin oli neljä asuntoa ja sitten suurin osa irtaimistosta jäi.

Ostimme sitten lehmän, koska opettajan luontoisetuihin kuului ½ hehtaaria peltoa. Mummo otti lehmän hoitamisen huolekseen. Siirin Veli, Jouko, tuli myöskin meille. Hän meni kuitenkin seuraavana syksynä Haapaveden kansanopistoon ja nikkaroi siellä aika paljon huonekaluja heidän perheelle.

Elämä näytti jo aika mukavalta, vaikka me odotimme hartaasti perheen lisää. Sekin odotus täyttyi lopulta ja Yrjö syntyi 29. 4.1941.

Nyt elämä näytti jo hymyilevän. Tätä onnea ei kestänyt kauan. Liikekannallepano tuotiin juhannuspäivänä aivan yllätyksenä. Vaikka se olikin ylimääräisen kertausharjoituksen nimellä, niin jokainen tiesi, että nyt mennään rajalle ja yritetään menetettyä Karjalaa saada takaisin.

Saksalaiset sotilaskuljetukset olivat alkaneet jo Suomen rautateillä. Niitä kutsuttiin ”ohikuljetuksiksi” Norjaan, jonka Hitler oli miehittänyt.

Sulo Salmelan kokemukset Jatkosodassa

Me kokoonnuimme Oulaisiin, jossa muodostettiin uusia yksiköitä [Jatkosotaa varten]. Minusta tehtiin panssaritorjuntatykin johtaja. Yksikkö oli tykkikomppania, sotilaskielellä 4/JR/11. Siellä oli jo tykitkin valmiina. Lastaus vaan junaan ja matka alkoi Oulun kautta Hyrynsalmelle. Siitä mentiin marssimalla Suomussalmelle Haukilan lossin luokse ja majoituttiin telttoihin metsään. Saimme jo siellä tutustua saksalaisiin, koska siellä oli heidän panssarijoukkojaan, jotka sitten seurasivat meitä koko hyökkäysvaiheen ajan. Heidän hyökkäysvaununsa avustivat suomalaisia hyökkäyksissä. Menimme Raatteentietä myöden rajalle. Talvisodan jäljet näkyivät selvästi tienvarsilla. Jo silloin saimme kuulla, että venäläiset ovat pommittaneet Helsinkiä. Raatteen luona ylitettiin raja 1.7.1941. sitä ennen, varhain aamulla tulivat saksalaiset Stuka-koneet (syöksypommittajat) ja pudottivat lastinsa venäläisten Vasovaaran rajavartioston kasarmiin. Me seurasimme jalkaväkeä välittomasti tien suunnassa.

S-VK-1131W Sulo Salmelan joukko-osasto junaan nousemassa

Kuva. Sulo Salmelan joukko-osasto

Ei siellä edessä paljon ammuttu. Rajavartiosto pakeni nopeasti. Latvajärvellä oli yritetty sytyttää silta palamaan, mutta se oli sammunut tai sammutettu. Siellä saatiin siviliväestöön ensi kosketus. Talot jäivät hävittämättä. Tästä eteenpäin oli pakenijat metsäpaikoissa ehtineet kaataa suuria puita poikki tien, mikä hidasti kulkua kovasti.

Ensimmäisiä vankeja tuotiin vastaan. Tie oli niin huonoa, että autot jäivät kauaksi taakse. Pioneereilla oli kova kiire saada tie ajettavaan kuntoon. Kärrypelillä pääsi, kun oli vähän kuormaa. Hyokkaysvaunut kyllä kulkivat, mutta saksalaiset moottoripyörälähetit olivat aluksi aivan avuttomia, kun heillä oli vielä sivuvaunu jokaisella. Iltapäivällä alkoi Latvajärven väestöä, naisia ja lapsia, palata takaisin.

He puhuivat suomea, eikä heitä vangittu, annettiin vaan mennä. Kivijärven ohi mentiin melkein huomaamatta yön aikana. Kostamuksen tielle ei käännytty, vaan mentiin Paahkomienvaaran kautta Vuokkiniemea kohti. Kovat kankaat olivat kivisiä ja soilla vanha kapulatie ei kestänyt raskaampia ajoneuvoja. Raskaampi tykistö ja kuormasto jäivät jälkeen.

Kenttäkeittiö ja panssaritorjuntatykit autettiin miehissä irti pahoista paikoista ja kulkivat jalkaväen perässä. Kolmannen päivän aamuna olimme Vuokkiniemella Kuittijärven rannalla. Siinä saimme levätä yhden päiväsydämen ajan. Huomasimme erään moottoriveneen lähestyvän Vuokkiniemea. Suuntasimme tykkien putket heitä vastaan. Kun emme tienneet ketä tulijat olivat, emme ampuneet. Vene tuli noin 500 metrin etäisyydelle, kääntyi sivuttain, niin huomasimme sen keulapäässä konekiväärin, joka erottui kiikarilla selvästi. Komppanianpäällikkö ei ollut paikalla, eikä joukkueenjohtaja antanut heti lupaa ampua, niin vihollinen huomasi meidät, kääntyi takaisin täydellä vauhdilla. Saimme sitten ampumaluvan ja laukaisimme kymmeniä ammuksia, mutta vene pääsi mutkitellen erään saaren suojaan. Paikkakuntalaiset olivat jälkeenpäin kertoneet, että se vene oli uponnut, mutta miehet pelastuivat uimalla rantaan.

Menisi liian paljon paperia ja aikaa, jos kuvailisin koko sotareissun. Panen nyt tähän ne taistelupaikat, jotka on kirjoitettu passiin: Vuonninen, Ponkalahti, Pistojoki, Tetrivaara, Pinkojoki, Eldankajärvi, Mustajärvi ja Uhtuan pohjoispuoliset taistelut. Kun tykkini meni miinaan eräässä asemaan ajossa Pinkojoen jälkeen, tehtiin minusta, virattomasta kersantista, tykkikomppanian vääpeli. Eldankajärven taisteluiden jälkeen pikapuoliin alettiin kaivautua maahan.

Sitten alkoikin asemasota syyskuun tienoilla. Olin sairastanut punataudin ja olin hyvin, hyvin laiha kuumeen ja paaston takia. Ruokahalu palasi, kun sain perunoita yhdeltä tutulta mieheltä, joka oli ollut partion mukana Röhössä potturetkella, niinkuin siinä laulussa sanotaan. Siiri surkutteli ja sääli minua, kun tulin ensimmäiselle kotilomalle, vaikka olin jo ehtinyt huomattavasti lihoa. Seuraavana talvena kevätpuolella sain siirron 4/JR/32:n. Se oli samanlainen tykkikomppania kuin edellinenkin, mutta eri rykmentissä. Miehiä siirreltiin silloin samanikäisiin yksikköihin. Edelliseen tuli nuorempia miehiä täydennykseksi. Tämä yksikkö oli Röhön tien varressa aarimmaisena vasemmalla. Jouduin aluksi linjaan joukkueen varajohtajaksi. Kun sitten vääpeli Timonen ylennettiin vänrikiksi, sain takaisin vääpelin tehtävät ja pian sen jälkeen yhden natsan lisää. Toimin sitten sen komppanian vääpelinä kesään -43 eli niin kauan kuin olin rintamapalveluksessa.

Heti asemasotaan siirtymisen jälkeen alettiin miehiä laskea kotilomille noin kolmen kuukauden väliajoin, mikä eräällä tavalla vaikutti meidänkin perheasioihin.

Opettajana vallatulla alueella

Sain siirron Vaasenin alueen Krizinän koulun opettajaksi lukuvuoden -43 alusta. Koulu oli Vaasenin joen rannalla noin 12 km Syväriltä pohjoiseen päin. Opetus oli siviilityötä. Siihen kylään oli tuotu väestöä pois sodan jaloista, kun taas osa oli paennut. Meitä oli kaksi opettajaa, toinen oli alakouluopettaja Aune Kerttula Konnevedeltä.

Oppilaat olivat välittömiä, suomea puhuvia. Siksi opetus voitiin järjestää heidän omalla kielelläan. Siinä kylässä oli muitakin Suomesta tulleita, kuten paikallispäällikkö, viljelyspäällikkö ja kansahuollon huoltopäällikkö. Me toimimme Itä-Karjalan Sotilashallinnon alaisina virkamiehinä. Paikallisesikunnalla oli palkattu emäntä ja kotiapulainen, jotka huolehtivät ruoan valmistuksesta. Koulukeittolakin oli toiminnassa ja emäntänä toimi paikkakuntalainen Maria Rikkijev.

Oppilaitten kanssa keräsimme koulukeittolaa varten sieniä ja puolukoita. Koulun pellossa kasvatettiin perunaa, kaalia, hernettä ja lanttua. Keittola oli osittain omavarainen. Olin sitten jouluna kotilomalla ja totesin, että meidän perhe oli lisääntynyt yhdellä tyttölapsella. Pirkko oli syntynyt 13.10.1943. Opetustyö oli samanlaista kuin Suomessakin. Pidimme kuusijuhlan ennen joulua. Äitienpäiväjuhlankin olimme järjestäneet ohjelmineen, mutta heti tervehdyspuheen jälkeen tuli ovelle eräs oppilas, joka huusi: “Syrjä palaa”. Kaikki ihmiset ryntäsivät ulos ja juoksivat Syrjänmäelle sammuttamaan ja katsomaan tulipaloa. Juhlaa oli turha yrittää jatkaa. Yksi talo paloi, mutta muut säästyivät, kun lähellä olevia seiniä kasteltiin. Lukuvuoden paetosjuhlakin pidettiin ja oppilaat saivat todistuksensa. Pääsinkin sitten kesäkuun alussa puolen kuukauden lomalle.

Itä-Karjalan vaiheita -kirjankansiSiirin vanhemmat olivat muuttaneet takaisin Sortavalaan vuoden 1942 keväällä, kun Karjala oli vallattu takaisin. He olivat korjanneet sodassa vaurioituneet talonsa ja elivät kuten ennenkin. Yrjö oli kolmen vuoden ikäinen. Ukki ja Mummo halusivat nähdä Yrjöä. Niin sovimme, että minä vien lomalta palatessani Yrjön Sortavalaan heidän luokseen ja otan hänet mukaani kuukauden kuluttua toselle lomalle tullessani.

Sita toista lomaa ei tullutkaan, sillä venäläiset alkovat Kannaksella suurhyökkäyksen silloin. Kirjoitin heti Siirille, että hae heti Yrjö kotiin, mutta hän ei saanutkaan kulkulupaa Sortavalaan, koska se oli sotatoimialuetta. Silloin Siiri kirjoitti äidilleen, että poika olisi vietävä heti Mattisenlahteen Aikosen Juulin luokse, koska hän pääsee sinne saakka hakemaan Yrjön.

Kannattaa huomata että Sulon setä kouluneuvos Alfred Salmela julkaisi vuonna 1942 oppikirjan  Itä-Karjalan vaiheita. Tämä kirja on varmaankin ollut opettaja Sulolla käytössä, kun hän piti Itä-Karjalan koululaisille oppitunteja.

Perääntyminen

S-VK-1128W Sotilas Sulo SalmelaLomani jälkeen jouduin melkein heti pakkaamaan koulun irtaimistoa, sillä määräysten mukaan Itä-Karjala oli tyhjennettävä, koska Karjalan kannas oli murtunut. Lähetin omia tavaroitani kotiin kahta eri tietä. Pyörän ja sukset panin Äänislinnan kautta ja vaatetavaraa Aunuksen kautta. Samaa tietä lähtivät koulun tavarat. Henkilökunta kokoontui Kuujärvelle alue-esikuntaan. Suomalaiset naiset oli lähetetty jo vähän aikaisemmin kotiin. Kuujärvellä oli esikunnalla kuorma-auto käytettävänä, mutta se oli niin täynnä muuta tavaraa, että vain harva pääsi mukaan. Saimme kuitenkin reppumme autoon ja mukaamme otimme kiväärin ja vähän ruokatarpeita leipälaukkuun.

Kuva. Jatkosodan alikersantti Sulo Salmela

Kahdeksan miehen ryhmä lähti jalkapatikussa, komennustodistus mukanaan, suuntanaan Veskelys, pyrkimään Suomeen. Ensin pyrimme Aunukseen. “Saatte mennä millä keinolla pääsette“ oli ohjeena. Ensin kävelimme 25 km. Aloimme pyrkiä armeijan kuorma-autoihin, mutta kukaan ei pysäyttänyt autoaan. Aloimme epäillä, että heitä oli kielletty ottamasta Suomeen päin meneviä sotilaita kyytiin, koska rintamakarkureita oli liikkeellä. Sitten minun ehdotuksestani käytimme sitä keinoa, että heilutimme pysähdysmerkiksi komennustodistusta ja tupakkalaatikkoa.

Se keino tepsi. Pääsimme auton lavalla Aunuksen esikuntaan. Levättyämme ja syötyämme pääsimme kuorma-auton lavalla Viteleeseen asti. Vihollisen lentokoneet ahdistelivät meitä ja jouduimme monta kertaa juoksemaan lentosuojaan. Alavoisissa seurasimme, kuinka rautatieasemaa pommitettiin ja tulipaloja syttyi. Jälkeenpäin kuulin, että siellä tuhoutui 6 tavarajunaa. Siellä ne minunkin paketit menivät, koska niitä ei tullut kotiin koskaan. Sukset ja pyörä tulivat. Ajoimme Laatokan rantaa Viteleen suuntaan ja jäimme Suurmäen tienristeyksessä pois autosta, koska sen matka suuntasi Sortavalaan. Kävelimme taas 9 km Suurmäkeen (Gorskimäki). Siellä saimme koululta yöpaikan luokan lattialta. Noin kolmen tienoissa aamupuolella tultiin sanomaan, että nyt täytyy lähteä, sillä venäläiset nousevat maihin Alavoisissa parastaikaa. Pommien jysähtelyt kuuluivat hyvin ja ilmassa lenteli vihollisen koneita. Suurmäestä lähtikin Veskelykseen kaksi rekkaa, jotka oli lastattu täyteen tavaraa, mutta meidät otettiin kuitenkin kuorman päälle. Saimme reppumme Kuujärven autosta. Totesimme matkalla, että nythän on Juhannus. Voihan sen näinkin viettää, pelastamalla nahkansa vihollisen käsistä.

Veskelyksestä meidät tuotiin Joensuun lyseolle. Se oli HTK eli henkilötäydennyskeskus, jossa muodostettiin meistä lastauskomppania. Sen tehtävä oli tyhjentää rautatieasemia ja muita varikoita ennen vihollisen tuloa. Lastasimme sitten rauhantekoon asti junavaunuja pääasiassa puutavaralla. Mieleeni tulee seuraavat asemat: Soutjärvi, Roikonkoski, Loimola, Suistamo, Sortavala ja siellä Supisen sahan lautatarha, Suojärvi ja Välimäki. Maataistelukoneet häiritsivät työtä koko ajan noin kaksi ja puoli kuukautta. Meidän asuntovaunustammekin ammuttiin välillä lävitse. Me muutimme työmme yovuoroon ja nukuimme päivällä jossakin lähitalossa. Kovimpiin pommituksiin jouduimme Loimolassa, Suistamolla, Suojärvellä ja Roikonkoskella. Tämän takia minua pommikoneet ahdistelivat painajaisunissa monta vuotta jälkeenpäin. Aselepo tuli sitten syyskuun 19. päivänä ja minut kotiutettiin Savonlinnan ja Raahen kautta 14.11.1944.