Alfred Salmela kirjoittaa muistelmissaan [Ä] viimeisestä Salmelan kylän patriarkasta sekä siitä kuinka vanhalla ajalla perheyhteisöä ja –taloa pidettiin pystyssä. Toisaalta hän muistelee 1800-luvun tummuja ja tuhareita. Hän kirjoittaa Uudentuvan isännästä Juho Henrik II:sta.

Minulla ei ollut tuharia eikä tummua. Se oli ikävää. Olin melkein kuin orpo. Isäni isää ja isäni äitiä en ole koskaan nähnyt ja äitini äiti oli kuollut lämpimään tautiin suurina kuolon vuosina. Äitini isän [Vion Aapi] muistelen nähneeni kerran kun hän oli käymässä meillä, mutta hän asui kaukana Ullavan Violla eikä siellä asuvia isoisiä sanottu tuhareiksi, vaan he olivat tutia. Sitä paitsi hänkin kuoli jo pienenä ollessani, haudattiin enkä saanut nisua vaikka ennakolta oli luvattu. Äitini isän isä oli kyllä ollut oikea tuhari. Hän eli satavuotiaaksi Vetelissä, jossa tuhari-nimitystä käytettiin. Häntä sanottiin oikein Miulituhariksi [Miuli-Joonas Torppa], koska hän oli noita ja taikomalla paranteli ihmisten sairauksia. Hän eli niin kauan, että valokuvien ottaminen opittiin ja hänestä on kuva säilynytkin.

Mutta oikea tuhari ja tummu olivat lapsuuteni aikana Uudellatuvalla, vaikka he olivat vain etäistä sukua minulle. Tummu oli ennen ollut Ellantuvallakin, koska aina tiukassa paikassa sanottiin: Nyt ei auta Antin armot eikä Tuomhaan tummun tulukset. Silloin tarkoitettiin Ellantuvalla ennen asunutta tummua [Liisa Matintytärtä, Tuomas Salmelan vaimoa].

Tuhareja ja tummua ei enää ole kotikylässäni. He ovat nyt isoisiä ja isoäitejä, puhekielessä tutia ja mummoja. Uudentuvan tuhari ja tummu olivat viimeiset ja heidän kanssaan haudattiin vanha aikakausi, se jossa elin ensimmäiset vuoteni.

Tuhari oli jo kahdeksankymmenvuotias, kun hänet muista, tummu jonkin verran nuorempi, vaikka lähtikin pois aikaisemmin ja me saimme hautajaisissa rusinasoppaa, jota täytyi syödä pesemättömällä lusikalla, kun väkeä oli niin paljon, ettei välineitä ehditty kaikkia pestä emmekä me lapset himoruokaa saadessamme sitä olisi ehtineet odottaakaan. Olihan sitä paitsi kotona tapana, että kukin nuoli lusikkansa ja pisti sen seinään naulattuun lusikkahaukkaan uutta syöntivuoroa odottamaan.

Tummu oli pieneläntä laihankälppä hyväntahtoinen ihminen, joka alistui kaikessa tuharin tahtoon. Eiköhän lapsiakin ollut toistakymmentä, kaikki vahvoja kunnon ihmisiä, vaikka tuskin tuharin veroisia.

Hätkähdin, kun ensi kerran näin tuharin uimassa. Hän oli niin tiheän ja mustan karvan peittämä, että eläimeksi häntä olisi luullut, ellei naamasta partaa olisi leikattu, niin että suun ja nenän tienot erottautuivat jo harmaantuneesta karvasta. Tuhari ui hyvin. Ja me uimataitoa opiskelevat kunnioitimme häntä senkin takia. Syvin kunnioitus kuitenkin pohjautui siihen, että hän poikansa, jotka olivat isääni vanhempia, heti vaikenivat, kun tuhari tuli lähettyville eikä kukaan suupalttikaan voinut hänen läsnäollessaan kertoa sellaista, mikä ei olisi sopinut kirjossa saarnan aikana viereiselle kuiskattavaksi. Äiti ja isäni suhtautuivat tuhariin yhtä kunnioittavasti. Tuhari itse puhui vähän enkä minä kuullut hänen koskaan kiivastuvan, mutta toiset kertoivat, että sellaisessa tapauksessa oli leikki kaukana.

Isot naimisissa olevat poikansa tuhari kutsui vuorotellen vintille kuritettavaksi, koska ei tahtonut suorittaa tätä vakaata toimitusta vaimojen läsnäollessa. Mutta vaikka nuoret aviomiehet eivät vaimoilleen saaneet kertoa mitään tapahtuneesta, nämä kuitenkin näkivät jäljet pakaroissa ja myös kuulivat vintiltä ”sateen ropinaa.” Mutta kukaan ei kapinoinut tuharin valtaa vastaan eikä kukaan valittanut, etteikö hän olisi aina ollut järkkymättä oikeudenmukainen. Sanottiin, että tuhari oikein janoaa vanhurskautta. Vasta myöhemmin opin tietämään, että se merkitsi juuri oikeudenmukaisuutta.

Tuharin läsnäollessa tummu oli vähäpuheinen, hiukan jännittynyt ja aina valmis juoksuun, jos tuhari sitä toivoi. Kyllä tummukin sai ruumiillista kuritusta, mutta se tapahtui peräkammarissa yön aikana eikä siitäkään saanut kuulua muuta ääntä kuin välineiden aiheuttamaa. Vitsaa tummu ei kuitenkaan koskaan saanut. Se olisi ollut raakaa, sillä tuhari oli koko elämänsä hellästi ja vankkumatta rakastanut tummua. Sen tähden tummun oli itse paljastettava se ruumiinosa, jonka Jumala on luonut kuritusta varten, ja siihen tuhari omalla nahkavyöllään sivalteli niin kovaa ja niin monta kertaa kuin vanhurskaus vaati. Olisi ollut epäsiveellistä ja sopimatonta miehen paljastaa naisen taustaseutua.

Miniöitään tuhari ei koskaan kurittanut eikä tiettävästi sanonut heille pahaa sanaakaan. Se oli heidän omien miestensä asia. Mutta tuharin velvollisuus oli valvoa, ettei vääryys, pahuus ja tottelemattomuus koskaan jäänyt rankaisematta. Siksi pojan oli todistettava täyttäneensä kurinpitovelvollisuutensa. Ellei luotettavaa todistusta muuten saatu, tummu suoritti itkien jälkitarkastuksen. Tummu olikin tuiki tärkeä sekä lasten että miniöiden taivuttamisessa noudattamaan talon hyvää järjestystä.

Minä olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka minua vihaavat, luettiin Katekismuksessa, mutta teen laupeuden niille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni. Tuhari oli lihaksi ja vereksi tullut jäljennös Mooseksen jumalasta, joka vaikeina aikoina johti ja suojasi kansaansa. Tuhari valvoi myös, ettei muut saaneet loukata perheensä jäseniä. Sitä varten hänellä oli oma tehokas ulkopolitiikkansa.

Tuharin pojat olivat kasvaneet ottaakseen kerran vastuun perheestään ja ennen kaikkea talosta, joka jaettiin kahden veljeksen kesken. Muut saivat toimipaikkansa muualta, naapurikunnasta, johin siirtynyt isäntä oli lähinnä tuharin mallinen patriarkka. Tyttäret menivät naimisiin toisiin taloihin ja riittipä kunnollisia ahkeria jälkeläisiä vielä muuannekin pääkaupunkia myöten.

Seuraava polvi kuitenkin joutui muuttuneen ajan vaikeuksiin. Amerikka oli avautunut ja nuoret miehet lähtivät sinne. Sieltä saapui syrjäiseen kotikylään uusia oppeja: ei Jumalaa ole eikä vanhempia tarvitse totella. Ei ole mitään syytä ottaa selkäsaunaa vastaan, jos jo kykenee lähtemään ulkomaille. Isän valta mustui äkkiä kuin järjen kevätjää. Siksi ei enää tullutkaan uutta tuharia eikä edes tummuakaan. Oli vain pehmeäluonteisia tutia ja mummuja, mutta tutat ja mummut eivät olisi koskaan kyenneet raivaamaan tätä karua hallanarkaa maata. Siihen tarvittiin yli-inhimillisiä ponnistuksia, tarvittiin tuhareita ja tummuja, kovemmasta aineesta tehtyjä korvenraivaajia, ihmisiä, jotka vaativat itseltään paljon enemmän kuin me, ja muiltakin enemmän kuin nämä pystyivät suorittamaan ilman tuharin oikeudenmukaista vitsaa ja remmiä.