Alfred Salmela kirjoitti virallisen Salmelan suvun aapisen 1940-luvulla: Satuaapisen (1. painos 1947, 2. painos 1966). Ensimmäinen painos oli mustavalkoinen, mutta jo 1960-luvun painoksessa oli komeat värikuvat. Alfredilla kirjaa kirjoittaessa oli mielessään vaimonsa Elna, joka opetti alakoululaisia.

Kuva. Satuaapisen kansi, Kukko, Ii-tonttu ja Ei-Eemeli

Pihaleikkejä

Sulo Salmela kertoo 1900-luvun vaihteen leikeistään: Kolmen talon yhteisellä pihamaalla pelasimme suuremmalla sakilla ”kararipollia” (palloa). Joskus taas järjestettiin tyttöjen kanssa ”kapulapiilosta” tai ”kurnauspiilosta” leikki. Kapulapiiloleikissa yksi kuljetti puukapulaa (klapia) jonkun rakennuksen ympäri ja sillä aikaa toiset juoksivat piiloon. Sitten kuljettaja iski kapulalla kotipesän rappuun muutaman kerran ja huusi: kolo kolo kapula on kotona”. Hän lähti sitten etsimään toisia. Kun hän löysi vaikka Erkin alkoi kova kilpajuoksu kotiin. Jos etsijä ehti ensin, hän sylkäisi kotipesään ja sanoi: ”Erkin nimi kirjoissa”. Silloin Erkista tuli seuraava kapulan kuljettaja. Jos taas Erkki ehti ensin sylkäistä kotipesään ja sanoa: ”oma nimi kirjoissa”, täytyi etsijän hakea toisia. [A]

Piilossa olevilla oli oikeus pelastaa itsensä juoksemalla kotiin panemaan nimensä kirjaan. Kurnauspiiloleikissä yksi peitti silmänsä ja luetteli luvut 1 – 100:n. Toiset juoksivat sillä aikaa piiloon. Kenet kurnaaja ensin löysi, se oli seuraava kurnaaja. Ensimmäinen kurnaaja arvottiin tavallisesti osoittelemalla vuoron perään jokaista lorun tahdissa. Viimeinen oli sitten kurnaaja. Eras loru: ”Yks toks toron voron, wiu vau villis tallis, musta Maija myllyn päällä, karvasäkki myllyn takana pu.” [A]

Puoli vuosisataa myöhemmin Salmelan isossa pihassa (Isotupa, Leanterintupa ja Kasperintupa) leikittiin yleisimmin ”kymmentätikkua”, ”vinkkistä”, ”polttopalloa”, ”viimeinen pari uunista ulos” ja ” piilosta”. Eräs leikki oli sellainen, jossa yksi kaveri seisoi kasvot seinää kohti ja kääntyi hetkittäin katsomaan muuta porukkaa liikkuko kukaan. Muu porukka oli ryhmittäytynyt noin kymmenen askeleen etäisyydelle seinästä ja yritti päästä huomaamatta koskettamaan seinää. Voittaja oli se joka pääsi ensin koskettamaan seinää. Aina kun seinää vasten olija huomasi jonkun liikkuvan, tämä henkilö joutui leikistä sivuun. [Z]

Talvileikkejä

Talvella laskettelimme suksilla tai kelkoilla mäkeä. Paras mäki oli Myllykankaan takana oleva Pirttitörmä. Sitä käytimme myös kelkkamäkenä, sillä parirekikelkalla oli hyvä lasketella kaksistaan, kun takimmainen voi ohjata jaloilaan etukelkkaa. Suojailmoilla teimme lumiukkoja ja -linnoja yhdessä naapuripoikien kanssa [A]. Tuon ajan suksissa oli mäystimet, joka ovat nahkainen suksen sidelenkki, johon jalkineen kärki sovitetaan.

Pulkka ei ollut tullut vielä 1950-luvulla käyttöön. Suksilla Pirttitörmässa laskettiin, kilpailtiin kuka sai parhaan vauhdin ja pääsi lähimmäksi jokea. Räyringinjärven rannalla tuvan pihalta laskettiin maitokelkalla tai vesikelkalla järven jäälle. Kyllä siinä tosi kovat kyydit sai, vaikka eihän se rantatörmä läheskään Pirttitörmän kokoinen ollut. Se olikin mukavaa touhua ja ajanvietettä siihen aikaan, kun televisiosta oli vasta kuultu huhuja. Ulkona oltiin säällä kuin säällä touhuamassa koko kylän lasten voimin. Myös potkukelkalla lasketeltiin aina hyvillä keleillä ”koulun mäkeä” (maantie) alas Ahon Armaan linja-auto talleille. Sieltä sai myös hyvät vauhdit, kun siihen aikaan teitä ei pahemmin hiekotettu ja liikenne tiellä oli vähäistä. [Å] [Z]

Luistelemassa käytiin joen tai järven jäällä, jollei ollut liikoja lunta päällä. Räyringinjärven rannalla oli joka talvi jäädytetty luistinrata. Vipukelkka oli myös jokatalvinen juttu. Kampelinlahden jäällä joella oli sellainen 1940- ja -50-lukujen vaihteessa, jota ahkerasti käytettiin. Kairattiin reikä jäähän ja reikään työnnettiin pohjaan asti ulottuva puhelinpylvään paksuinen parrun pätkä , joka annettiin sitten jäätyä yön yli lujasti paikalleen seuraavana päivänä parrun päähän (noin metrin korkuinen) pultattiin vipuvarreksi suunnilleen viiden metrin mittainen nuoren puun rungon pätkä. Vivun päähän kiinnitettiin niin sanottu mahakelkka. Sitten vain yksi kerrallaan istumaan tai makaamaan kelkkaan ja koko muu joukko ”moottoriksi” työntämään vipuvarresta. Yleensähän tässä yritettiin saada kelkaan niin kova vauhti, että matkustaja putosi keskipakovoiman vaikutuksesta. Uskomattoman kovat kyydit tällä laitteella saatiin vipuvarren pituudesta riippuen. [Å] [Z]

Kuva. Vipulkka löytyi ennen hyvään wanhaan aikaan vähintääkin joka kylästä ja melkeinpä joka talon rannasta tai muualtakin jos vettä / jäätä oli lähettyvillä. Tällä vehkeellä sai hurjat kyydit. Huippunopeus riippui työntäjien määrästä.

Pirttitörmässä oli myös 1950-luvulla pieni hyppyrimäki. Sen olivat rakentaneet Salmelan ”isot pojat”. Joku oli tehnyt omatekoiset mäkisuksetkin. Me alle 10-vuotiaat pojan naskalit emme siitä muistaakseni uskaltaneet laskea, mutta kyllä isommat pojat siitä muutaman metrin hyppyjä tekivät. [Z]

Lelut

Sulo Salmela muistelee: Siihen aikaan ei leikkivälineitä ostettu, kuin harvoissa tapauksissa. Ellei vanhemmat ehtineet tehdä lapsilleen leluja. Ne oli tehtävä itse ja tyydyttävä siihen. Kouluikäisenä, ehkä 9-vuotiaana, tein oikean parirekien malliset kelkat rekan kanssa ja raudoitin pohjat. Suksetkin pienensin itse koulumatkoja varten. [A]

Pallotkin tehtiin vanhoista nahankappaleista ja täytettiin hevosen karvoilla. Kerjäsin palloa ja isäni teki sen, mutta hän pani siihen vain kaksi pyöreätä nahankappaletta vastakkain. Se ei pyöristynyt karvoilla, vaan jäi litteäksi kuin nisupulla. Tein sitten toisen palloni itse, heti kun kykenin, neljästä kairasta ja sain pyöreän. Olisin hyvin mielelläni tehnyt puutöitä, mutta meillä oli huonot työkalut ja usemmiten tylsät. Isoisäni, Aapatuhari, oli vienyt Puuroselle omat työkalunsa ja jättänyt vain välttämättömät, huonot meille. Isä-Kasperia ei puutyö kiinnostanut, koska hänellä oli yhteiskunnallisia huolia. Katselin kateellisena Isontuvan ja Leanderin työkaluja, kun siellä kummassakin perheessä pojat saivat niitä käyttää. Sen verran meilläkin oli työkaluja, että isäni sai puuastian, ämpärin ja saavin syntymään omilla välineillä. [A]

Sahasimme pyöreita puukiekkoja rattaiksi ja tyhjista pärenaulalaatikoista saatiin kori, johon akseli ja aisat naulattiin. Lapiot tehtiin myös itse laudanpätkistä. Sitten mentiin Myllykankaalle tietä tekemään. Me sorastettiin Leenantuvan ja Sannantuvan välistä polkua. Vähän suurempana rakensimme leikkimökkiä. Kerran sellaisessa työssä veli-Martti iski kirveellä jalkaansa, johon tuli suuri haava. Työ keskeytyi siihen, emmekä saaneet enää aineita jatkamiseen. [A]

Sulo Salmelan lapsuuden muistoja

Sulo Salmela kertoo 1900-luvun vaihteen leikeistään: Varhaisimmilta vuosilta on tietysti jäänyt vain muutama asia mieleen. Ennen isoisän Aapin perheen muuttoa Puuroselle , oli Fanni-täti usein minun leikkitoverinani. Hän oli vain noin 6 vuotta minua vanhempi. Hän oli varmaankin lapsenlikkana meillä, vaikka en sitä sillä tavalla tuntenut. Muistan, kuinka me puuhevosen ja pärereen kanssa kuljetimme Fannyn ja siskoni Laimin nukkeja paikasta toiseen pitkin lattiaa. Sitten tulee kuvaan Ylitalon Elli, noin puoli vuotta minua nuorempi tyttö. Me leikimme kotia jossakin nurkassa. Hän oli äiti ja minä tietenkin isä. Hän osasi solmia omasta huivistaan nuken, joka oli vauva. Elli oli johtava luonteeltaan. Erään kerran olin eri mieltä, otin kivenmurikan ja heitin. Se sattuikin Ellin otsaan, vaikka ei tarkoitus ollut niin paha. Otsaan tuli ruhjevamma ja siitä vuoti verta. En muista mitä sain rangaistukseksi, ehkä tukkapöllyn. Meidät eroitettiin muutamiksi päiviksi. Kun haava oli parantunut niin, että rupi oli irronnut, tuli Elli taas kanssani leikkimaan. Isontuvan Oska (Oskari) ja Erkki olivat minun poikakavereitani. Menin usein heille, ja yhdessä leikimme ulkona. Teimme omia leikkejämme, joissa Leanderin Vainö oli toisinaan mukana. Kesän aikana nikkaroimme pieniä kärryjä. [A]

Alfredin luistimet

Alfred Salmela kertoo muistelmissaan [Ä] ensimmäisistä luistimistaan. Tuolloin elettiin vuotta 1902 ja Alfred on otsikoinut kertomuksen ”Lapsuuteni kaunein muisto”.

Se oli Räyringinjärvi, kaunis ja pelottava, ja aivan äsken se oli saanut peilikirkkaan jään. Vähän isommat pojat luistimilla liitivät sen pinnalla. Miten ihanaa se mahtoikaan olla. Koetin jalan tassutella perässä. Etsimme kaikki jään alta kaloja, erityisesti matikoita. Ja kun toiset hakivat niitä kaukaa eri puolilta, en päässyt mukaan.

Riemukseni näin lähellä rantaa vanhan puunrungon vieressä suuren vain hiukan liikkuvan kalan. Etsin rannalta kiven, hiivin kalan luo ja iskin sillä lujaa. Suuri matikka pökertyi vähän, yritti uiden päästä pois, mutta se ei osannut oikeaan suuntaan, vaan ui yhä lähemmäs rantaa. Hakkasin kivellä, sain jään rikki ja vedin liukkaan kalan jäälle. Riemua! Toiset lapset tulivat katsomaan. ”Se on varmaan sairas”, he kateissaan sanoivat. ”Ei sitä voi syödä”, he sanoivat, mutta minä lähdin kantamaan matikkaa kotiin ja äitini sanoi että se oli hieno kala, joka sitten nyljettiin ja syötiin. Kuinka paljon olisinkaan saanut kaloja, jos minulla olisi ollut luistimet.

Ne luistimet? Ne olivat aina mielessä. Meillä lapsilla ei ollut luistimia, vaikka isä (Aaprami Matinpoika) osasi sepäntöitä. ”Ne hukkuvat vain järveen”, sanoi isä. Isompien lasten kanssa menin kuitenkin aina jäälle. Kinuin toisilta luistimia lainaksi, mutta kukaan ei antanut. ”Et osaa luistella”, he sanoivat.

Eiväthän luistimet ihmeelliset ole, ajattelin, sillä olin lietsonut palkeita, kun isä takoi paljon kummallisia rautoja ja esineitä. Paja oli lähellä. Siinä oli sysiä, ahjo, vasaroita ja rautakiskoja. Esitin nuoremmille veljille, että teemme luistimet. Menimme pajaan, kun isä ei ollut kotona. Valitsin rautakiskon ja vasaran. Sysiä ahjoon ja tulitikuilla koitin sytyttää, mutta tikut sammuivat eivätkä sydet alkaneet palaa, vaikka veljeni lietsoi. ”Kanna heiniä ahjoon”, sanoin veljelleni ja tämä lähti työhön. Lähellä oli täysi heinälato ja veljeni juoksi siellä usean kerran. Pian ahjo oli heiniä kukkuroillaan. Nyt tulitikut auttoivat. Ensin alkoi paksu savu pursuta pajan räppänästä ulos. Se herätti huomion taloissa. Pian seurasi valtava tulenlieska ja ihmiset huusivat: ”Paja palaa” ja juoksivat hätään. Syttyivät kyllä sydetkin, mutta minut työnnettiin kiireesti syrjään ja ilmassa oli sellainen tuntu, joka edelsi hyvää selkäsaunaa. En käsittänyt, miksi heinät niin äkkiä pamahtivat tuleen. Juoksin pakoon ja piiloon. Olin onneton.

Illalla isä tuli kotiin. Hän oli usein ankara ja vitsat purivat hirveän kipeästi. Vielä silloinkin kun viimeksi sain selkääni, oli vaikea pysyä ääneti ja kuitenkin olin jo niin vanha, että kynnin peltoa kahdella hevosella. Räyringinjärvi oli silloinkin ollut syynä. Juhannuksen aikaan olin auringonnousulta lähtenyt onkimaan ja tällä kertaa tuli kalaa kovasti. Isoja ahvenia ja särkiä nostelin vähän väliä ja kun suurten kantamusteni kanssa ehdin yhdeksäksi kotiiin, näin naapurin hevosen pihalla tikapuihin kiinni pantuna syömässä ruohoa. Salamana iski päähäni ajatus, että minua on jo kauan odotettu kyntämään, sillä isäni, niin oikeamielinen kuin olikin, vaati, että kun vieras hevonen lainataan sillä on kynnettävä koko päivä, kuten naapurikin tekee päinvastaisessa tapauksessa. Hän ei voinut rankaisematta sallia sitä, että poika on ongella ja vieras hevonen työttömänä. Näytin saalista isälle, mutta hän ei sanonut mitään. Laitoin kalat kaivon kannella olevaan astiaan. Ilmassa oli ukkosen tuntua.

”Hae risut”, sanoi isä. Hämmästyin, minulle ei enää pitkiin aikoihin oltu annettu selkään. ”Hae risut”, toisti isä, ”tai minä haen isommat.” Käsitin, että oli tosi kyseessä. Toin vitsat. Tiesin, ettei kannata valita liian pieniä. ”Avaa housut”, käski isä. Purin hampaani yhteen enkä päästänyt ääntäkään. Isä kovensi lyöntejään. Olin vaiti. Viimein hän lakkasi. Kokosin housuni. ”Syö vähän ja mene kyntämään”, sanoi isä. Tein niin. Istuessani tuolille pakaroissa tuntuivat vanteen. En puhunut sanaakaan. Sairas äitini katseli minua surullisesti.

Erehdyin näin ajassa eteenpäin, mutta ehkä se annetaan anteeksi koska se osoittaa, että ”risut” olivat siihen aikaan täyttä totta. Siksi olinkin pajasta päästyäni kaivautunut tallin vintille heinäkasaan piiloon ja odottelin jännittyneenä, mikä olisi tuleva, kun isälle kerrotaan kuinka paja, isän pyhäkkö, oli aiottu polttaa ja että Affe syypää. Pieni Affe, vaikka jo iso omasta mielestään, kuudennella vuodella oleva.

En kuullut, miten oikeudenkäynti tuvassa suoritettiin, mutta sen päätyttyä alettiin minua etsiä. Nuorempi veljeni tietysti pääsi rangaistuksetta eikä hän sitä pelännytkään, koska kokemuksen mukaan isompi oli aina vastuussa ja sen minäkin myönsin täysin oikeaksi.

Ennen pitkää minua alettiin huudella. Kuljettiin ympäri pihaa ja huudettiin nimeäni. Suojani oli hyvä, mutta värisin pelosta. ”Se on lähtenyt joelle”, sanoi joku eikä kukaan tiennyt mistä enää etsiä. Ei ollut naapuritaloissa, ei ulkorakennuksissa, ei missään. Ilta pimeni. Hevonen söi tallissa apetta. Tänne eivät sudetkaan pääse, kun ovet ovat kiinni, ajattelin, sillä pelkäsin kovin susia. Isäni oli kertonut, että joskus, ties kuinka kauan sitten, kuudennella oleva poika oli lähtenyt illalla pajaan, jossa hänen isänsä takoi, samaan pajaan, jonka minä olin ollut polttamaisillani. Pojan äiti oli antanut tälle palavan pärenipun. Susi oli tullut, mutta poika oli työntänyt palavaa päresoihtua suden kuonon alle, kulkenut selkä edellä ja pelastunut. Mutta minun ei tarvinnut nyt pelätä sutta, pelkäsin isääni.

Aika kului, maatepanon hetki oli lähestymässä. Naapurissa huutolaispoikana palveleva Ilmari, joka oli hyvä ystäväni ja joka myytiin kerran vuodessa tynnyrin päältä vähimmän vaativalle, huuteli etsiessään minua ettei minulle tehtäisi mitään. Ilmari oli minut joskus pettänyt enkä häneen nytkään oikein luottanut, mutta kun hän tuli tallin edessä olevaan vajaan, kömmin heinistä ja aioin vannotuttaa hänet siitä, puhuiko hän totta. Niin kuin olin pelännytkin, Ilmari pinkaisi heti sisälle ja kertoi Affen olevan tallissa. Vanhempi veljeni tuli heti hakemaan minut sisään ja kun kysyin saanko risuja, hän sanoi: ”Tietysti”. Ilmari oli keksinyt keinon loistaakseen hyvänä etsijänä. Hän oli oppinut palvelemaan isoja ihmisiä.

Tuvassa lampun valo häikäisi, vaatteeni olivat heinänkulmuissa. Äitini puhdisti minua. Isä ei puhunut mitään, ei ollut minua huomaavinaankaan. Nuorempi veli alkoi kiusoitella minua, mutta isäni katse lopetti senkin lyhyeen. Olin onneton, niin onneton, että tuskin sen jälkeen olen pystynyt tuntemaan onnettomuutta syvemmin, mutta vuoteessa silti nukahdin pian.

Aamulla oli uudet luistimet sänkyni vieressä. Isä oli ne yöllä takonut, vuollut niihin koivusta puut, kairannut rihmojen reiät ja solminut lujasta tervanuorasta narut. Juoksin kuin henkeni edestä järvelle, kauniille ja pelottavalle. En muista edes kiittäneeni isää. Kiitos olisi siinä tilanteessa ollutkin liian vähän, kun nyt vanhana miehenä koettelen selkäpuoltani tavoitellen niitä vitsan kohtia jotka sain odottamatta kyntöpäivän aamuna ja vaikka hyvin muistan, kun isä käski minut ainiaaksi lähteä kotoa, koska olin hänen tietämättään hakenut kansanopistoon, ja vaikka ankara isäni oli myöhemmin kieltänyt minua seurustelemasta tytön kanssa, josta pidin ja vaikka sattui yhtä ja toista, jota minun oli aikanaan vaikeata kestää, ovat ne kaikki olleet jo ennakolta sovitetut. Olihan hän tehnyt minulle luistimet, luistimet juuri silloin kuin niitä lapsen sydämestäni halusin ja silloin kun niiden haluaminen oli johtanut pienen elämän syvimmän kuilun partaalle.

Kunnon isäni, kuule kun Affe vieläkin sanoo, olit maailman parhain isä.