Aaprami (Aapi) Matinpoika syntyi 2.2.1859 Salmelan Matintuvassa (joka tunnetaan Leanderintupa–nimellä) Matti Aapraminpojan ja Maija os Saaren perheeseen. Aapi haki vaimon itselleen Ullavalta, kylän kauneimman tyttären Maria Matilda (Tilta) os Videojan. Tilta on Aaprami ja Susanna Videojan tytär ja Miuli-Joonas Torpan lapsenlapsi. Aaprami Matinpoika Salmela siirsi perheelleen uuden rakennuksen vuosina 1886–87. Talo tunnekaan Kasperintuvan nimellä, alunperin sitä kutsuttiin Aapintuvaksi.
Aapramin lapsista lisää:
-
Lydia (Amanda Lydia) meni Peltokankaalle emännäksi
- Alfred Salmela, koululaitoksen johtaja
- Fiina meni naimisiin Leander Salmelan (os Lång) kanssa
-
Kasperi (1883-1964)
- Fanni opiskeli maisteriksi.
Alfred Salmela kuvaa isäänsä: Isäni Aaprami Matinpoika oli kieltämättä jonkin verran poikkeuksellinen. Kun hän syystä tai toisesta tuskastui äitiin, hän mitään puhumatta alkoi tehdä kapsäkkiä. Silloin oltiin koko talossa jännittyneinä hiljaa. Pian isäni kuitenkin jätti kapsäkin teon silleen ja oli taas entisensä. Niin tapahtui vuosikymmenien ajan. Mitä olisi tapahtunut, ellei talo olisi vaiennut kun isä otti kapsäkin leuat polvilleen, sitä ei kukaan tiennyt. Kun renki kerran ajattelemattomuudessaan sanoi isälle vastaa, tämä kadotti malttinsa, hyppäsi korkealle ilmaan ja huusi:
– Minä olen vaikka perkele omassa talossani!
Ainoastaan kerran tämän lisäksi kerran kuulin isäni kiroavan. [Ä]
Isäni oli ankara laillisuuden noudattaja. Hän ilmoitti verotusta varten lehmäluvun ihan oikein ja maksoi nurkumatta, mitä määrättiin. Ei mitään toisen omaa, mutta ei myöskään mitään vääryydellä muiden hyväksi. Hän vihasi mm niin suunnattomasti Suutarin Kallea, ettei teettänyt hänellä kenkiä, koska oli kerran nähnyt Kallen kokevan hänen lahnamertaansa, vaan opetteli itse suutarintyöt ja melko hyvin ne toimittikin. Oli vain muutamia asioita, joissa laki sai sanoa mitä tahansa. Sellainen oli lintujen pyytäminen ansoilla ja loukuilla sekä maantien lataaminen tasaiseksi, ennenkuin sille ajettiin soraa. Sitähän nimismies ei hyväksynyt, vaan vaati, että kaikki tien epätasaisuudet oli täytettävä uudella kirkkaalla kivettömällä hiekalla.[Ä]
Ei hän hyväksynyt kansakoulua, mutta ei rokotustakaan. Edellisessä tapauksessa hän noudatti papiston kantaa. En tiedä, mistä hän oli saanut jälkimmäisen, ehkäpä Amerikasta, jossa hän oli ollut kuusi vuotta ja jota hän ei kokonaan unohtunut. [Ä]
Kuva. Alfred, Aaprami ja sylissä Antti, Matilda ja sylissä Fanny, Laina, takane Aatto, Kasperi, Lydia ja Fiina
Salmelan Aapin Ameriikan matka
Sulo Salmela, Kasperi Salmelan poika, kertoo isovanhempiensa perheen elämästä: Kun Aapille ja Tiltalle oli jo syntynyt 4 lasta, sai Aapi Amerikankuumeen ja lähti Yhdysvaltoihin Michiganiin viipyen sillä reissullaan 5 vuotta vuosina 1889 – 1894. Maatilan hoito ratkaistiin niin, että Ullavan ”tuhari”, Aaprami Videnoja, joka oli jäänyt leskeksi, kutsuttiin tyttärensä luokse maatilaa hoitamaan, siksi ajaksi kun Aapi rikastuu lännessä. Liekö Aapi lähettänyt rahaa kotiin, mutta perhe tuli toimeen, vieläpä karjaa lisättiin ja kytömaata kuokittiin lisää lähes hehtaari. Tuskin Vion Aapa jaksoi enää kuokkia.
Kun Kasperin pojat Sulo ja Martti tekivät saman palstan Jokisaaressa lehmille hakaa piikkilangasta, noin vuonna 1929, niin naulasivat he eräässä kohdassa naapurin rajalla kasvavaan koivuun aitalangan. Tästä syntyi rajariita krannin kanssa, koska se koivu sattui olemaan heidän puolellaan paksuutensa verran. Kasperin pojat eivät sitä tehdessään huomanneet.
Kuva. Aaprami Matinpojan puumerkki. Löydä koko Vieno Salmelan kokoelma: S-D-1015.
Pojat olivat jo aiemmin huomanneet, että sen saaren takana on kytömaan rajaoja metrin verran Kasperin maan puolella. Rajanaapurin huomautukseen, ettei saa heidän puihin iskeä nauloja, oli Martti vastannut, ettei pidä kaivaa sarkaojia meidän maalle. He olivat kyllä sopineet riidan niin, että Kasperin pojat panevat piikkilankapylvaat rajalinjalle ja he siirtävät ojan keskelle rajaa. Myöhemmin selvisi, että Vion Aapa on sen ojan teettänyt silloin, kun Kasperin poikien isoisä oli ollut Amerikassa. Hän oli kaivattanut rajaojan omalle puolelle välttääkseen rajariitaa, eikä arvannut että se saattaa myöhemmin aiheuttaa sitä. Kun tämä tuli tiedoksi, olivat naapurit jo ehtinyt kaivaa yli 100 metriä pitkän ojan rajalle ja peittää vanhan ojan, vaikka he olivat syyttömiä virheellisyyteen.
Vion Aapalla oli ollut tapana pitää ympäri vuoden lieritöntä huopahattua, joka oli koristeltu lampaanpapanoiden kokoisilla mustilla villatupsuilla. Saman rajanaapurin pikkupojat keksivat sanoa sitä ”lamphanpaskahatuksi”. He muistuttivat siitä vielä kolmannen sukupolven lapsille.
Kun Aaprami Salmela tuli Amerikasta kotiin, olivat lapset kasvaneet. Aato oli 12-, Kasperi 11-, Lyyti 10- ja Fiina 6-vuotiaita. Heistä alkoi olla jo työapua. Räyrinkiin oli perustettu hiljakkoin kansakoulu. Vanhin poika Aato pantiin ensin kouluun. Hän saikin hyvän todistuksen keväällä. Jostakin asiasta Aapi oli eri mieltä opettajan kanssa ja kävi niin, että Aato ei saanut jatkaa kansakoulua, koska ”koulu tekee lapsista laiskoja”. Olikohan syynä kateus, kun poika oli alkanut oppia enemmän, mitä isä osasi. Koko lapsisarjasta eivät muut päässeet kansakouluun. Aapin mielesta yksi ”Salmeliini” saa riittää. [A]
Aapramin ja Matildan elämää
Sulo Salmela kertoo isovanhempiensa perheen elämästä: Amerikanmatkan jälkeen syntyi Aapille ja Tiltalle vielä neljä lasta. Nyt seurasi taloudellisen vaurastumisen kausi. Vion Aapa meni takaisin Ullavaan, kotiinsa, sairastui vakavasti ja kuoli. Perikunta myi kuolinpesän omaisuuden ja mummoni sai perintörahoja yli 1000 markkaa, mikä oli siihen aikaan huomattava erä. Tämä emännän perintöraha käytettiin sivutilan Puurosen ostamiseen. Sen hinta lienee ollut noin 2000 markkaa. Puuronen sijaitsee noin 17 kilometriä Salmelasta Perhoon päin Valtatie 13 varrella. Se oli siihen aikaan Kaarlelan talojen metsämailla oleva torppa, josta ei tarvinnut tehdä taksvärkkipäiviä, kun se oli noin 80 kilometrin päässä omistajista.
Vuokra oli 5 markkaa vuodessa. Tilan pinta-ala oli noin 250 hehtaaria, josta viljeltyä 8 hehtaaria. Sinne vietiin suuri osa karjasta kesälaitumelle. Yksi naisihminen täytyi olla karjan mukana siellä vakituisesti. Lehmät oli ajettava yhteislaitumille, lypsettävä illalla ja aamulla kermat hoidettava sekä tehtävä voiksi. Karjaa oli kymmenkunta lehmää ja kaksi hevosta, joilla ajettiin matkat ja tehtiin viljelystyöt.
Voinmyynnillä saatiin rahatuloja. Neljä vanhinta lasta oli jo työkuntoisia. Työtä ja toimeentuloa oli omasta maasta. Tätä nousukautta ei kestänyt kovin kauan. Emäntä Tilta sairastui mielitautiin juuri, kun hän odotti seitsemättä lastaan Anttia. Hän parantui kuitenkin jonkin ajan kuluttua. Sitten vanhin poika, Aato lähti Yhdysvaltoihin. Hän oli aika huonosti sopeutunut sen jälkeen, kun joutui lopettamaan koulun käynnin. Kasperi poikakin suunnitteli Amerikkaan lähtöä, kun oli jo täysi mies.
Silloin isoisä Aapi alkoi tarjota talon isännyyttä hänelle. Isäni Kasperi ostikin molemmat tilat: Salmelan talo noin 50 hehtaaria, josta viljeltyä 9 hehtaaria, hinta 10000 markkaa ja Puurosen torppa, hinta 2000 markkaa. Mummoni Tiltan vaatimuksesta tehtiin kauppakirjaan sellainen pykälä, että myyjän perheen jäseniä ei saa ajaa pois, vaan jokainen saa kodin niinkuin ennenkin ja ylöspidon talosta, mutta on jokaisen tehtävä työtä voimiensa mukaan. Sitten saa lähteä, kun kykenee elättämään itsensä. Isovanhemmilleni syntyi vielä Fanny ja jonkin ajan kuluttua isoäiti Tilta sairastui uudelleen. Isäni Kasperi oli mennyt naimisiin, samoin Lydia. Isoisä ei enää tahtonut viihtyä kotona, vaan kulki valtion koskityömailla ja siltoja rakentamassa. Hän oli poraseppäna erään työmaamestarin mukana useammassa paikassa. Mieleeni on jäänyt hänen työpaikoistaan Ahtava, Purmo, Seinäjoki ja Ähtäri.
Minun varhaisimpia muistojani on se, kun Mummo oli kytketty nilkasta rautakettingillä kamarin lattiaan. Kettinki oli sen mittainen, että hän pääsi ottamaan ruokaa tuvan pöydän päästö ja voi syöda sekä maata kamarin sängyssä. Muuten hän olisi lähtenyt karkumatkalle tai hyökännyt äitini kimppuun. Hänelle syötettiin rauhoittavia pillereitä.
Mummoni pääsi sitten hoitoon Pitkänniemen sairaalaan. En tiedä miten kauan hän siellä oli enkä sitäkään, kuka kustansi hoidon, luultavasti isoisä. Sen muistan, että isäni kuljetti hanet. Mummon sairaus ei lopullisesti parantunut, mutta iloisemmaksi hän tuli ja alkoi tehdä työtä. Häntä ei tarvinnut enää pitää kiinni. Hän alkoi lauleskella ja höpisi omiaan, mutta puhui taas välillä aivan järkevästi. Mummon kotiintulon jälkeen isoisäni muutti Puroselle asumaan. Se tapahtui luultavasti 1914 tai -15, koska muistan hyvin, kun suuria tavarakuormia vietiin monella hevosella. Mummo Tilta vaan ei olisi halunnut lähteä. Isä Kasperi oli myynyt Puurosen takaisin isoisälleni samasta 2000 markan hinnasta, minkä oli maksanutkin. [A]
Aapin ja TIltan aika Puurosella
Muutettuaan Puurosen tilalle ryhdyttiin Aaprami Matinpoikaa ja Maria Matildaa kutsumaan Puurosen Aapiksi ja Tiltaksi. Sulo Salmela kertoo isovanhempiensa perheen elämästä: Menen nyt takaisin vuoteen 1914, jolloin isoisäni perheineen muutti Puuroselle. Vanhempien lisäksi sinne muuttivat nuorimmat lapset: Laina, Antti ja Fanni. Alfred oli muuttohommassa mukana, mutta meni heti sen jälkeen Ilmajoelle kansanopistoon ja jäi sitten lukemaan Lapuan yhteiskoulun rehtorin johdolla yksityisoppilaana. Vanhimmat sisaret, Lydia ja Fiina olivat jo silloin menneet naimisiin. Puuroselle vietiin aika paljon irtainta tavaraa, kuten vaatteita, huonekaluja, 3 lehmää, hevonen ajokaluineen ja muutama lammas. Muistan, kuinka katselin ihmetellen tavarain lastaamista kärryille. Monta elolavakuormaa niitä tuli ja lehmät kävelivät kytkettyinä kärryjen perässä. He muuttivat syksykesällä ja nuorimmilla oli ikävä Puurosella.
Kuva. Aapramin ja Matildan lapset Alfred, Antti, Fanni ja Laina
Lapset olisivat menneet mielellään johonkin kouluun, mutta ei heillä ollut mitään mahdollisuutta, kun kansakoulutodistus puuttui jokaiselta. Alfredille koulun ovet aukesivat hyvällä tuurilla.
Heti Itsenäisyyssodan jälkeen perustettiin uusia kansakouluja, kun oppivelvollisuuslaki oli astunut voimaan. Puurosen lähin koulu tuli Sillanpäähän, johon oli matkaa noin 7 kilometria. Laina, Antti ja Fanni menivät pyrkimään Sillanpään kouluun oppilaiksi. He eivät kelvanneet sinne toisten oppilaiden joukkoon, mutta opettaja otti heidät kaikki yksityisoppilaiksi. He kävivät sitten kerran viikossa jalkapatikassa kuulustelussa ja opettaja jakoi uudet tehtävät. Seuraavana keväänä he saivat kansakoulun päästötodistukset. He osasivat jo ennestaan hyvin lukea, kirjoittaa ja laskeakin, kun olivat isoja ihmisiä. Fanni oli silloin 14-vuotias. Nyt heidän opintiensa ei ollut kiinni kansakoulun päästötodistuksesta.
Antti lähti myös opiskelemaan. Laina lähti Tornion suuntaan, myöskin opiskelemaan. Fannikin sai akateemisen tutkinnon erilaisten elämän kiemuroiden jälkeen, siitä lisää luvussa
Isoisäni, Aaprami ja Tilta Salmela olivat jääneet kahden Puuroselle vanhoilla päivillään. Puurosen Tuhari, niinkuin me häntä nimitimme, hankki sivutuloja tekemällä pärekoreja (koppia). Kun hän sai hevoskuorman niitä tehdyksi, lähti hän myyntimatkalle. Hän kävi menomatkalla meillä Salmelassa heinäkuorman kokoinen koppakuorma reessä.
Han suuntasi kulkunsa Evijärvelle päin. Hän otti vaihtoehtoisesti viljaa maksuksi. Karjakoppa maksoi kapan ruista tai puolitoista kappaa ohraa. Ei hänen tarvinnut monta päivää olla reissussa, kun hän palasi tyhjän reen kanssa. Syksyisin hän kävi taloissa muuraamassa.
Isoisäni haki Puurosen itsenäiseksi maatilaksi ja sai lainhuudon. Voimaan tullut torpparilaki antoi siihen tilaisuuden. Nyt vasta 1930-luvulla hän pääsi myymään puita metsästä. Minä olin siellä yhtenä talvena kansakoulusta päästöäni ajamassa puita metsästä Halsuan joen varteen. Yhtenä talvena hän oli ottanut nimismieheltä lumiaurausurakan Sulkaharjusta Perhon rajalle saakka, noin 15 kilometriä. Se olisi ollut yhdelle hevoselle liian raskasta vetämistä. Hän pyysikin meiltä parihevosta auran vetämiseen. Olin siellä Reippaan kanssa kevättalvella ajamassa tietä auki. Lumiaura oli hänen itsensä tekemä.
Se oli yksisiipinen, puulankuista tehty ja rautakiskoilla vahvistettu aura. Sillä ajettiin yhtä puolta kerrallaan. Tuhari istui ajaessaan auran keulalla heinäsäkin päällä ja minä olin ohjausjalaksen peräpäässä painona, että se pysyisi suunnassa. Ei silloin sen kummenpia lumiauroja ollut, kun eivät autotkaan ajaneet talvella. Tie oli pidettävä sellaisessa kunnossa, että siitä pääsi hevosella suurenkin kuorman kanssa. Usein kulkikin pitkiä hevoskolonnia. Tätä, valtatie 13 pitkin ajettiin hevosilla kaikki kauppatavarat ja maanviljelijäin tarvitsemat väkilannat Kokkolasta Perhoon ja Halsuaan. Siitä kulki myöskin kestikievarikyydit, heinä-, vilja-, olki-, halko- ja tukkikuormia.
Siis kaikki sisämaan liikenne tapahtui talvisin hevosilla, vieläpä Halsuan ja Perhon ohitsekin. Puurosen Jussi piti kahvipaikkaa ajomiehille. Kun he juottivat ja syöttivät hevosiaan, niin he tulivat sisään lämmittelemaan ja samalla joivat kahvia, kun hevoset lepäsivat heiniä syödessään. Siinä naapurin pihassa oli jatkuvasti rahtihevosia kuormineen.
Kun sitten vanhemmiten Aapatuharin terveys ja kunto alkoi laskea, hän rupesi suunnittelemaan Puurosen myyntiä, sekä muuttamista takaisin Salmelaan. Siihen hänen omat lapsesakin yllyttivät. Leander Salmela lupasi talon paikan Myllykankaalta entisen Leenan tontin vierestä. Puurosen maatilan osti eräs metsäyhtiö. Riihen isoisäni pidätti kaupassa itselleen ja teki siitä Salmelaan tuvan vuonna 1927. Siinä oli kaksi huonetta ja nimeksi tuli Männikkö. Näin Puurosen asukkaista tuli Männikön Tilta ja Aapi. Vihdoinkin tuhari pääsi mielipuuhaansa, kalastamiseen. Hän teki kaksi tasapohjaista venettä, toisen jokirantaan ja toisen Räyringin järvelle. Sinne hän teki lautavajan pyydyksiä ja venettä varten. Pyydyksiä hän kutoi ja valmisti itse.
Tätä huoletonta eläkeaikaa ei kestänyt kuin kolme vuotta. Isoisäni kuoli 1930 aivoverenvuotoon. Mummo jäi yksin Mannikkaan. Hän tarvitsi valvontaa, vaikka kykenikin ruokaa valmistamaan. Mummon hoito ratkaistiin niin, että Kasperin pojista aina joku nukkui Mannikan tuvalla ja valvoi mummon puuhia. Hänet jouduttiin myöhemmin ottamaan kotiin, mutta silloin Laina otti osaa hoitamiseen, koska oli muuttanut kunnantalolle asumaan. Mummoni kuoli 87-vuotiaana 1948. [A]
Henkilön Aaprami Matinpoika Salmela esivanhemmat
Henkilön Aaprami Matinpoika Salmela jälkipolvet
Maisteri Fanni (1904-81) ja tuomari Lauri Korpinen
Fanni on Aabrami Matinpojan lapsista nuorin. Fanni pantiin Lapuan yhteiskouluun noin vuonna 1919. Kesä ja joululomilla hän tuli aina Puuroselle auttamaan vanhempiaan maanviljelystöissä. Alfreen vaimon Helmin kuoltua kutsuttiin Fanni pitämään huolta heidän lapsistaan. Niin Fannilla jäi keskikoulu vähän kesken. Pian Alfredista tuli Lapin kansakoulujen tarkastajaa ja Fanni seurasi veljensä perheen mukana Rovaniemelle ja suoritti lukion kurssin siellä. Samalla hän huolsi veljensä Alfreen lapsia.
Alfredin löydettyä itselleen uuden vaimon, Fanni luki Helsingin yliopistossa luonnontieteen kandidaatiksi ja hänestäkin tuli myöhemmin maisteri. Hän toimi oppikoulun lehtorina Kuusankoskella, Oulussa ja Tikkurilassa. Fanni avioitui tuomari Lauri Korpisen kanssa. Heille syntyi kolme lasta, Päivikki, Talvikki ja Lauri. [A]
Fanny oli jonkin aikaa 1900-luvun alussa opettajana Halsuan Meriläisessä 1920-30 –lukujen vaihteessa. Aapramin lapset Alfred ja Fanny ovat suvun ylpeyden aihe ja he olivat varmasti monelle esimerkkinä opintojen hyödyllisyydestä. [VV]
Fannin syntymä
Aapramin poika Alfred kirjoitti muistelmiinsa [Ä] pienen tarinan nuoremmasta siskostaan. Samalla tulee esiin Aapramin perheen syvä uskovaisuus ja tuon ajan lasten jumalanpelko.
Alfred kirjoittaa: Raamatussa oli moniaita kohtia, joiden lukemista isä piti tarpeettomana, mutta minusta ne olivat mielenkiintoisia. Sellaisen kohdan löysin Salomon Saarnaajasta: ”Minä sanoin sydämessäni ihmisten lasten menosta, että Jumala heitä valitsisi ja näyttäisi, että he ovat niin kuin eläimet. Sillä niin kuin ihmisten lasten tapahtuu, niin eläintenkin tapahtuu: yhtäläisesti heidän molempien käy: niin kuin he kuolevat, niin myös hän kuolee ja niin on kaikilla yhtäläinen henki. Eikä ihmisellä ole mitään enempää kuin karjallakaan, sillä kaikki on turhuus. Kaikki menevät samaa sijaa kohden, kaikki ovat mullasta tehdyt ja kaikki jälleen multaan joutuvat. Kuka siis ottaa vaarin, että ihmisen henki menee ylöspäin ja eläinten henki menee alaspäin maahan. Ja minä näin, ettei ole parempaa kuin että ihminen on iloinen työssänsä, sillä se on hänen osansa. Sillä kuka tuopi häntä katsomaan, mitä hänen jälkeensä on tuleva.”
Mietin tätä kauan ja näytin kappaletta isällenikin. Tämä vähän säpsähti ja sanoi, ettei minun pitäisi sitä enää lukea. Mutta minäpä vain luin ja mietin.
Tämä kappale ei kuitenkaan tuottanut minulle minkäänlaisia teologisia epäilyjä. Ei tullut mieleenikään, etteikö ihmisen sielu olisi kuolematon. Minä käsitin sen niinpäin, että eläimilläkin on kuolematon sielu. Ne ajattelivat, puhuivat, mutta lukea ja kirjoittaa ne eivät osaa.
Tuvan peräseinällä vuoteeni päänpuolessa oli kirjoituspaperiarkin kokoinen kuva, jossa suuri joukko eläimiä oli menossa Noakin arkkiin. Oli apinoita, elefantteja, leijonia, tiikereitä, sarvikuonoja, hevosia, aaseja, puhveleita, kameeleja, kirahveja, hirviä, karhuja, susia ja monia muitakin, kaksi eläintä kutakin lajia. Niitä oli jännittävää katsella, vaikka ne jököttivät liikkumatta paikoillaan. Isäni osasi kertoa niiden koosta ja elämäntavoista. Hän oli Amerikassa lukenut niistä. Siellä hän oli kuvankin tuonut.
Mutta yöllä unessa kuvat alkoivat elää. Ne puhuivat toisilleen ja ne hyökkäsivät villeinä toistensa kimppuun. Leijona karjui aasille ja elefantti polki suden mäsäksi. Tehkööt keskenään mitä haluavat, ajattelin, mutta ennen pitkää olin minäkin vaarassa. Aina kun hätä oli suurimmillaan, heräsin kaikkien tuskalliseen myllerrykseen koko maailman romahdukseen. Mutta herättyänikin eläimet vielä kauan ryntäilivät ulos kuvasta ennen kuin asettuivat omaan rauhalliseen asentoonsa. Vasta vähitellen pääsin irti kauhukuvasta.
Eräänä yönä eläinjoukko oli erittäin levoton. Välillä se kiihtyi niin ankaraan rysyyn, että pelkäsin niiden kaikkien tappavan toisensa. Sarvikuono oli vähän väliä putoamaisillaan päälleni. Leijona karjui ja apinat huusivat. Ja tätä pelottavaa menoa jatkui aamuun saakka, kunnes heräsin.
Jotain poikkeuksellista oli siis tapahtunut. Minulle sanottiin, että olin saanut pikkusiskon.