Kasperi Salmelalla oli kylän ainoa puhelin 1900-luvun alussa. Hänen kauttaan kulkikin paljon puheluita, sillä Kasperilla oli oma kauppa Kasperintuvassa ja Uudentuvan Juho Heikki III oli useamman kunnan välskäri, tuon ajan eläinlääkäri. Hän oli ahkera viemään sanomia Rytiniemeen ja Forsbackaan asti. Myöhemmin Juho hankki oman puhelimen, joka oli tuohon maailmanaikaan harvinaisuus. [D] Tuohon maailmanaikaan osattiin hoitaa puhelinnumeroita: Kasperin puhelinnumero oli Räyrinki n:o 7.

Välskärinä Juho Heikki III Salmela oli välskäri ja joutuikin auttamaan laajalla alueella: Salmelan ja Räyringin lisäksi lähipitäjiä, kuten Evijärvi, Lappajärvi, Perho ja Halsua. Juho olikin Räyringin ensimmäisiä ihmisiä, joka omisti uuden teknisen kulkupelin: polkupyörän [D]. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Juholle myönnettiin kenraalikuvernöörin toimesta oikein ajokortti.

Kasperintuvan viljan kuivaaja

Päästyään maamieskoulusta, Sulo Salmela rakensi pienen viljankuivaajan. Ulkokuivana puitu vilja oli usein niin kosteata, ettei se säilynyt, eikä siitä kuivaamatta saanut kunnon jauhoja. Sulo oli harjoittelutilalla ollessaan nähnyt ja todennut, miten kuivaajalla saa helposti jyvät kuiviksi. Pellervo-lehdessä oli sitten ohjeet pienen kuivaajan rakentamiseksi. Hän teki sitä varten sahautetuista laudoista 5 hehtolitran kuivaajan. Se laitettiin ensin saunan eteiseen ja lämmintä saunailmaa johdettiin lautatorvella kuivaajan sisään. Se toimi kyllä, mutta paikka oli liian ahdas säkkien liikutteluun. Kun tilalla oli kaksi riihtä, otettiin niistä toisen kuivaushuoneeksi. Kennosto pantiin parsiin kiinni ja pitkä ilmanvaihtotorvi katosta ulos. Tämä oli vielä nopeampi kuivauskonsti.

 

Kuva vasen. Salmelan kouluneuvos Alfred Salmela tutustuu avaruus- ja rakettiteknologiaan 1960-luvulla. Lukija huomaakin Salmelan kylän olleen teknologisen kehityksen kärjessä.

Kuva oikea. Puhelimen rinnalla toimi toinenkin langallinen viestintäteknologia. Vielä vuonna 1945 opettaja Antti Salmela lähetti syntymäpäiväonnittelut sisarelleen opettaja-Lainalle Salmelan Männikköön sähkösanomana [S-D-0025a]. Arvatenkin Lainalle ei ollut vielä puhelinta, sillä veli Alfred ja Elna lähettävät onnittelunsa samalla lailla: S-D-0025b.

Kun sitten myöhemmin tilaan liitettiin Urho Salmelan (Antti Heikinpojan poika) talo, tuli sen mukana vanhasta tuulimyllystä tehty aitta. Se siirrettiin lähelle riihtä kiviaidan viereen. Kuivauskennosto asetettiin sopivan korkealle lattiasta, että säkki sopii alle. Täyttöaukot olivat välikaton yläpuolella. Säkit oli helppo kuljettaa kiviaidan päältä siltaa pitkin ylös. Lämmitystä varten tehtiin sisään kiuas. Sillä kuivattiin niin kauan, että puimayhtiö hankki yhteisen tehokkaan kuivaajan.

Martti teki myöhemmin kuivaajasta vielä traktoritallin. Näin vanha tuulimylly joutui vielä neljänteen virkaan. Kuivaaja/traktoritalli sijaitsi tien varressa Marttilan  talosta Räyrinkiin päin 50-100m. Samassa ryppäässä oli Martti Salmelan kenttäsirkkeli 1900-luvun puolivälissä sekä pellon puolella elosuoja ja sen osana jyväaitta.

[A]

Sähkö saapuu Salmelaan

Räyringin sähköosuuskunta omisti 1930-luvulla jauhomyllyn ja sähkövoimalaitoksen Heikkilän koskessa. Tämän kosken yläpuolella on paljon kytömaita Perhonjoen molemmin puolin. Maanomistajat hakivat Heikkilän koskelle perkausta ja vesipinnan alentamista. He saivat tahtonsa lapi ja räyrinkiläisten mylly, joka oli ylimmäisenä jäi kuivaksi. Salmelan Kasperi ja Oskari Aho kävivät kaikki mahdolliset paikat Vaasassa ja Helsingissä aina ministeriöitä myöden valittamassa, mutta mikään ei auttanut. Sähkölaitos jouduttiin lopettamaan. Kasperi sattui olemaan sähkölaitoksen isännöitsijä. Valtio maksoi jonkin verran vesivoiman menetyksestä, mutta koko kylä jäi ilman sähköä. [A]

Sodan jälkeen Fiilus Katajan lyhyen aikaa toiminut vesivoimalaitos Sillanpäässä sähköisti Salmelan pariksi vuodeksi, kunnes epäonninen laitos meni kevättulvien mukana. Fiilus aloitti työt voimalaitoksen pystyttämiseen, mutta luopui hankkeesta, sillä sähköä oli tulossa Ähtävän suunnalta Räyrinkiin. Jälkeenpäin arvioituna Fiiluksen laitoiksella oli ollut edellytykset tuottaa sähköä pitkän aikaa sen ajan Vetelin Ylipään sähköntarpeisiin, sillä koskesta oli otettavissa vuositasolla 7 gigawattituntia sähköä [ÄÄ].

Sitten tuli Ähtävän sähkö avuksi, rakensi linjat ja alkoi myydä sähköä Räyrinkiin ja niin saatiin koko kylä sähköistetyksi, lopultakin. [A]

Fiilus Katajan voimalaitos Pitkäkoskessa

Fiilus Kataja osti vesioikeudet sillanpääläisiltä sotien jälkeen Sillanpään Pitkäkoskeen. Hän oli perustanut Salmelaan teollisuutta: sahan ja myllyn. Sotien aikaan sahaa ei käytetty, olivathan miehetkin rintamalla. Ja myllyä oli pyöritetty polttamalla puujättettä. Nyt tarvittiin puhtia molempien laitosten pyörittämiseen.

Ratkaisu oli pato ja siihen tehty pienimuotoinen vesivoimalaitos jotka valmistuivatkin 1947. Pato sijaitsi Kamarinnurkka-nimisessa koskessa noin 300 metriä ylöspäin Halsuanjoen yli menevästä valtatien sillasta, jossa Pitkäkoski muodostaa syvän uoman. Siitä on vieläkin viimeisiä tukirakenteita nähtävissä. [ÄÄ]

Uomaan rakennettiin 8,5m korkea pato, itärannallle tuli koneasema ja vastarannalle uittoränni. Joki sai 80 hevosvoiman turbiinin pyöritettäväkseen, joka taasen oli kytketty Heikkilän myllyn vanhaan 50 kilowatin generaattoriin. Fiilus Kataja päätyi tekemään padon puusta ja kertoikin olleensa vaikeuksissa ratkaisua tehdessään: betonipadosta tulisi kallis mutta toki luja, kun taas puusta tehtynä paljon halvempi mutta vain aikansa kestävä. Puurakenne koitukin lopulta lyhytaikaisen sähkölaitoksen kohtaloksia, mutta pitää muistaa myös että päätöstä tehtäessä sodan jälkeen sementin ja betonin saatavuus oli erittäin heikkoa. [ÄÄ]

Matti Tunkkarin kirjasta Vetelin sähkölaitoksen historia kannattaa lukea tarkemmin Fiilusten laitosten tarinat. Mikko kuvaa Pitkäkosken voimalaitosta: tekniset ratkaisut olivat omaperäisiä ja itse tehtyjä. Turbiiniin menevää vettä sääteli omatekoinen regulaattori. Siinä turbiinin akselissa oli kaksi liikkuvien varsien päässä olevaa raskasta rautapalloa. Koneen seisoessa ne riippuivat alhaalla lepoasennossa. Turbiinin lähtiessä pyörimään keskipakovoima nosti pallot ylös sitä lähemmäksi vaakatasoa, mitä suurempi oli kierrosnopeus. Ne taas säätivät turbiinikammion sulkuluukku ja kierrosluvun pitämiseksi vakiona. [ÄÄ]

Kuva. Katajan mylly ja saha Perhojoen varressa Salmelassa

Laitos tuotti sähköä yötä päivää. Ylijäämä sähköä jouduttiin varsinkin yöaikaan kun kulutusta ei ollut johtamaan vastukseen. Vastuksena toisi valtava terästanko, joka välillä hehkui tulipunaisena [T]. Salmelan talot saivat virtaa ensimmäisenä, sillä Fiiluksen sähkölinja kulki Salmelan kylän läpi. Pieniä määriä ylijäämävirtaa johdettiin myös Ähtävän Sähkö -Voima Oy:ri verkoston kautta kahden puolen Räyringinjärven taloille [ÄÄ].

Fiiluksen yritykset saada sähkövoimaa Sillanpäästa Kamarinnurkka-nimisestä koskesta olivat tuhoon tuomitut. Hän saikin sähköä parin vuoden ajan, mutta tulipalo ja tulva lopullisesti hävittivät padon [A]. Ensimmäinen vastoinkäyminen sattui, kun laitoksen säätöjärjestelmä petti, turbiinin kierroksen kasvoivat suureksi ja yligeneraattori kuumeni: konehuoneessa syttyi tulipalo, josta kuitenkin selvittiin. [ÄÄ]

Laitoksen kohtaloksi tuli padon perustusten pettäminen. Puurakenteet oli pultattu peruskallioon, joka ei ollutkaan riittävän kestävää ja vesi pääsi syömään rakenteiden lujuutta. Vuoden 1949 kevättulvat sitten lipulta veivät padon mennessään. Padon pettäminen ei ilmeisesti tullut Fiilukselle yllätyksenä vaan hän oli tietoinen sen heikkouksista. Hän olikin tullut Sillanpäästä Salmelaan myllylle ja todennut, että nyt se sitte meni. Muut olivat tietenkin olleet ihmeissään ja Fiilus tarkensi: –Se pato. Kyllähän se jo muutaman päivän näky, että jotain tapahtuu. Vesi ei enää mennykkä tasan harjan yli. Toinen pää oli ylempänä, ei se vesi sillälailla kallistele. Irti se oli tammi jo pohjasta. [ÄÄ]

Lue myös: Polson sähköistyksen monenkirjavat vaiheet

1950-luvulla automaatio tuli Salmelaan

50-60-lukujen vaihteessa arki ”automatisoitui”. Se näkyi kaikissa toimissa, mutta erityisesti maataloudessa. Perinteisesti lehmät oli lypsetty käsin. Se oli varsin työlästä kuten sitä koettaneet hyvin tietävät. Salmelassakin maatiloille hankittiin lypsykoneita. Taisivat olla ”Lacta” tai ”AlfaLaval”-merkkisiä. Toimintaperiaate niissä oli sellainen, että sähkömoottorin pyörittämällä kompressorilla tehtiin tyhjiö navettan päästä päähän kulkevaan putkistoon. Lypsyn ajaksi tähän putkistoon kunkin lehmän luona vuorollaan liitettiin lypsukannu, josta lähti maitoputket nännikuppeihin. Prosessi kaiken kaikkiaan matki pikkuvasikan juontipuuhia. Imusykäykset aikaansaatiin lypsykannun yhteydessä olevalla ns tykyttäjällä, josta toimiessaan lähti papattava ääni. Ääni oli senverran voimakas, että navetan ohikulkijakin tiesi, että nyt siellä on aamu tai iltalypsy käynnissä. Maito siiviloitiin ja kerättiin maitotonkkiin, jotka laitettiin vesijäähdytteiseen laariin odottamaan, että Tuomiston Kimmo Zetori-traktorillaan kuljettaisi ne Räyringin osuusmeijerille maitotiliä kasvattamaan. Paluupostina Kimmo toi kuorittua maitoa ”kurria” ja tarvittaessa myös räyrinkiläisestä maidosta tehtyä voita.

Kuva. Marttilan tranktori vuosimallia 1964. Katso myös rekosteriote S-D-0023b

Sittemmin tekniikka on kehittynyt. Lypsy tapahtuu putkilypsykoneilla suoraan jäähdytettyihin tilasäiliöihin, joista tankkiauto käy sen imemässä ja kuljettaa ulkopaikkakunnalla sijaitsevaan tuotantolaitokseen edelleen jalostettavaksi. Viimeisintä tekniikkaa lienevät ”näköaistilla” varustetut lypsyrobotit, joiden käsittelyyn dikitaalisin korvamerkein varustetut elikot omatoimisesti hakeutuvat. Voikin ostetaan nykyään kaupasta, eikä se taatusti ole paikallisesta maidosta tehtyä.

Navettojen nurkilla ei näy enää sahanpurukasoja, joissa varastoitiin talvella maidon jäähdyttämistä varten kerättyjä jäämöhkäleitä.

Sähkökäyttöisestä vesipumpusta ja painevesisysteemistä tuli iso apu karjan ruokkimiseen ”tillaukseen”. Vettä ei tarvinnut enää kantaa ämpärikaupalla tai värkätä myöhemmin hankittujen käsipumppujen kanssa. Lehmien eteen asennettiin automaattiset juomakupit, joissa oli jatkuvasti raikasta vetta tarjolla tulosta lisäämään. Myös ”Olli”-sähköpaimen ja sähköaita eristysnuppeineen hankittiin omaisuutta turvaamaan. Taisivat poikavintiöt joskus myös testata keskinäistä rohkeuttaan sähköiskuja antavan paimenlangan avulla. Tutustu Yle Arkiston Sähkö-Olli -dokumenttiin.

Traktori korvasi työtouhuissa hevosen. Yksi esimerkki tästä on peltojen kiveäminen. Viljelyspelloista oli jo aikaisemmin poistettu pienemmät kivet ja kasattu pitkikisi kiviaidoiksi peltojen vierille, mutta suuret kivet olivat jääneet. Apuun tulivat Kauniston veljekset Rytiniemestä kivikalustoineen. Kalustoon kuului kaksi traktoria, joista toisessa, ”Nuffieldissa”, oli paineilmakompressori ja siihen liitetty paineilmapora, ja toiseen traktoriin,”Fordson Majoriin”, oli liitetty massiivinen ”kivikärry”. Kivikärry koostui mm metallipalkkikehikosta, jossa ylimpänä oli traktorista voimansa saava jämerä vaijerivinssi. Sillä saatiin nostettua ja siirrettyä pois jopa 2-3 kuution kokoiset kivet. Kiveen porattiin ensin reikä ja siihen lyötiin kiilalla varustettu nostokoukku, johon nostovaijeri kiinnitettiin. Kaikkia kiviä ei kuitenkaan näilläkään välineillä ylös saatu. Porareikä niihin kuitenkin jäi kertomaan jälkipolville, että asialla on oltu.

Mopedit ilmestuivät kyläraitille 60-luvun alussa. Siihen aikaan ne olivat myös isäntien eikä pelkästään nuorison kulkupelejä, koska autoja ei monessakaan talossa ollut. Niillä ajettiin pitkiäkin työ- ja asiointimatkoja. Kytömaateilläkin Soliferit, Zyndapit, Monarkit ja Jupiterit olivat kelpo menopelejä. Taisi edustettuina olla Mobyletti-mopopolkupyöräkin, silloinen ”hybridi”. Pappa-Tunturikin lienee saanut nimensä noihin aikoihin. Leena on siveltimellään ikuistanut Lainen ensimmäisen moporeissun, joka löytyy Martin ja Lainen tarinasta.

Kuva. Martti Salmela ja Solifer vuonna 1959

Asunnon puolella eläminen muuttui auvoisemmaksi, kun melkein kaikki Salmelan talot varustettiin öljykaminoin. Kamina, ”UPO-kultaliekki” tms sijoitettiin tupaan ”olohuoneeseen” ja liitettiin talon savuhormiin. Siinä oli n 20 litran polttoöljysäiliö, joka riitti talvipakkasillakin koko vuorokaudeksi ja lämmitti koko talon; kamaritkin jos väliovet olivat raollaan. Vieras saattoi ehkä sisääntullessaan aistia pölttoöljyn ominaishajun, mutta ei sitä vakioasukas enää huomannut. Näin väheni polttopuun hankinta ja pilkkominen ja oli öljykamina turvallisempikin, koska ei tarvinnut puukaminoiden ja avotulen kanssa pelata.

Tuohon aikaan Salmelan talouksissa käytettiin keittämiseen puuhellojen ohessa mm kaasuliesiä. Sähköhella löysi paikkansa muutama vuosi myöhemmin, kun sähköverkot vahvistuivat.

[JJ Vesa Salmela]

Salmelan Ilmailulaitoksen historia

Lentoliikenne saapui Salmelaan ensimmäistä kertaa 2.7.1928. Tuolloin vesitasolentokone De Havilland ”Ilmatar” laskeutui Räyringinjärven rannalle. Samainen lentokone testaili järven pilkkijäitä vuonna 1934. Lukijan on syytä pitää mielessä, että tästä on vielä vuosikymmenten matka kansainväliseen reittiliikenteeseen Salmelassa.

Karhumäen veljekset vierailivat Salmelan vesillä talvella 50- ja 60 -luvuilla useampaan kertaan yleisölennätyksen merkeissä. Salmelan lapset olivat noita tapahtumia ihmettelemässä, vaikka harva yläilmoihin pääsikään. Uudenajan 2000-luvulla Salmelan yllä lentelevät ja järven jäälle laskeutuivat ultrakevyet koneet Leo Salmelan ja muiden ilmailun harrastajien toimesta.

Lentoasema alkoi palvella salmelalaisia vuonna 1989 ollen Suomen ensimmäinen laatuaan. Sulkaharjun lentoasema sijaitsee Aaprami Salmelan omistaman Puurosen tilan naapurissa 13 tien varessa. Matkustajamäärät jäävät kansainvälisistä lentokentistä kuten Lontoon Heathrow tai Washingtoning Dulles, mutta toiminta on aktiivista. Kenttää operoi Perhojokilaakson Ilmailukerho ry. Alunperin kenttä oli ultrakevyt harrastelentokenttä, ja myöhemmin kenttää laajennettiin palvelemaan pienlentokoneitakin.

Kuva. De Haveland ”Ilmatar” Räyringinjärgellä 2.7.1928