Matti Matinpoika tuli Räyringinjärven rantaan 1619 ja alkoi viljellä maata. Vuosisatoja vilja ja karja olivat olivat talon vaurauden lähde. Puhtaasti rahallista vauratta saatiin myös 1600-luvun lopulta tervanpolttamisesta ja muusta metsätaloudesta kuten tukkien kaatamisesta, lautojen sahaamisesta sekä tukinuitoista.
Hiellä ja vaivalla Keski-Pohjanmaan soisista maista uudisraivattiin vuosisatojen kuluessa Salmelan kylän pellot. Maa ei Salmelan seudulla ole erityisen viljavaa ja kesät lyhyitä, alavalla seudulla tulvat ja hallat uhkasivat satoja, vanhan ajan työkalut olivat heppoisia ja viljelykasvit vähätuottoisia. Todellista pioneerityötä sukumme esi-isät ovat tehneet ja sinnilläällä työllä eteenpäin päässeet.
Kuva. Heinätöissä Salmelassa (Leena Salmelan piirros 0518W Viljankorjuu)
Vanhan ajan viljelijä viljeli peltoja, poltti kytöä ja huhtaa saadakseen väliaikaisia viljelymaita sekä niitti heinää ja kortetta karjanrehuksi. Peltoja oli vähän ja ne olivat varattu viljelyyn, joten heinää niitettiin kaikilta muilta paikoilta: metsäkedoilta, soilta, huhta- ja kytömailta viljelyn loputtua, jolloin niitä kutsuttiin ahoiksi. Salmelassa kuten jokivarren muissakin kylissä oli tilanne, että jokivarren niittypellot olivat vallattu alajuoksun aiemmin perustetuille taloille. Vanhalla ajalla keskellä korpea elettäessä oli käytäntö, että se joka pellon tai niityn itselleen raivasi sai myös omistusoikeuden siihen.
Huhdanpolttoa ja kytömaiden raivaamista
Salmelalainen uudisraivaustyö näkyy paikannimissä. Florin kartoittaessa Salmelan kylää vuonna 1757 hän merkitsi ylös Kytö sekä Kasken lahti ––nimiset niityt. Toisin kuin muiden alueen talojen Kytö-nimiset niityt, Storen riuska väki oli raivannut hulppean 9 tynnyrinalan kytömaan, kun muissa taloissa oli tyydytty alle kolmen tynnyrin alan kytöihin [EE]. Samoin Storet muuttivat rakennuksensa vuonna 1757 Huhtapellon kankaalle, järvenrannasta kohti jokivartta.
Kuva. Salmelan Kankhanpään pellot Leena Salmelan postikortissa. Tussipiirros vuodelta 1978. Korttia on edelleen saatavissa Perhonjokilaakson kuvataideyhdistyksen kautta ja Vetelin Taidekartanolta.
Salmelassa tunnetaan Huhtala, jossa Huhtalaisen kerrotaan asuneen, joka lienee ollut silloinen torppari [D]. Ja onhan Salmelan naapurissa Aho, joka on saanut nimensä huhtapellosta, arvatenkin tuolla paikalla poltetusta. Aholla tarkoitetaan kasvuvoiman heikennyttyä metsittymään jätettyä huhtamaata ja halme vastaavasti kasvavaa huhtaa. Halme sanaa ei esiinny Salmelan paikannimissä. Huhta-sana paikannimissä kertoo, että huhdan polttaminen toimi usein pellon raivaamisen ensimmäisenä vaiheena [EE]. Huhdan kasvuvoimaa ei kuluttettu loppuun vaan entinen huhta perattiin pelloksi.
Karhukytömaa taasen sijaitsee joenmutkassa noin pari kilometriä Haapajärvestä yläjuoksulle päin. Kytö- ja huhtamaita on varmasti monia muitakin, kuin mitkä ovat nimetty niiden mukaan. Kytö –nimiset pellot ovat poltettu alunperin rukiin kasvattamiseksi ja kasvuvoiman heikennyttyä otettu käyttöön heinäniittyinä.
Kytömaat
Kytömaa on suosta tehtyä viljelysmaata. Sitä ei nimitetä pelloksi, vaikka viljelläänkin samaan tapaan. Ero on entisaikaisessa lannoitustavassa. Karjanlannalla ”höystettiin” ennen vain kivennäispeltoja. [A]
Kytömaata lannoitettiin polttamalla kerros ruokamultaa tuhkaksi, joka antoi ravinteita maahan. Ruiskesanto kynnettiin syksyllä. Alkukesästä, heti toukotöiden jälkeen, sitä muokattiin äestämällä. Kun pinta oli kuivunut noin 5 senttimetriä, sytytettiin kesanto palamaan. Sytyttämisessä käytettiin olkilyhdettä tai lehtikerppua, jota vedettiin palavana pitkin sarkaa. Palaminen tapahtui kytemällä, siitä nimi kytömaa. Polttamiseen oli osattava arvata tyyni poutapäivä. Palaminen kesti noin vuorokauden ja oli sitä vahdattava koko ajan. Ensin oli tulta levitettävä ja lopuksi sammutettava. Ennen heinäaikaa näkyi Pohjanmaalla useitakin kytösavuja yhtäaikaisesti poutapäivinä. Muuta lannoitustapaa ei ennen tunnettukaan kytömaille. Tuhka alensi suomaan happamuutta ja kasvatti ruista seuraavana kesänä sekä kauraa velä parina vuonna jälkeenpäin. Sitten se jätettiin heinälle, ei kylvetty. [A]
Kuva. Kalevi Salmela tätinsä talon, Polson Vainion, pellonraivauksessa 1950-luvulla. Toimintaa johtaa hihat käärittynä salskea Eero Polso, Veikon poika. Vasemmalla hänen äitinsä Elli Polso os Lassila ja Ellin sisko. Toinen oikealta Arvi Siponkoski ja viides nuori Kalevi Salmela. Salmelan kylässä ei ole enää sotien jälkeen peltoja raivattu.
Vasta 1920-luvulla Pellervo-lehti, sanomalehdet ja maanviljelysneuvojat alkoivat vastustaa kytömaan polttamista liiaksi ruokamultaa kuluttavana lannoituskeinona. Olisi maata säästettävä tulevillekin sukupolville. Tilalle tulivat sitten apulannat ja alettiin kylvöheinää viljellä. [A]
Kytömaata kuitenkin poltelttiin Salmelassa vielä 1900-luvun alussa. Näin tehtiin muun muassa Kasperi Salmelan tilalla. Kytömaita osattiin parantaa paljon aikaisemmin ajamalla savea rukiin oraille talven aikana. [A]
Huhdanpolttoa
Huhta poltetaan metsästä ja monessa yhdeydessä puhutaan harhaanjohtavasti kaskenpoltosta. Salmelassa poltettiin huhtaa. Savosta Perhoon ja Halsualle 1500-luvulla asettuneet savolaiset saivat toimeentulonsa kaskenpoltosta ja siten nähtiinkin heidän talojen autioituvan toinen toisensa jälkeen. Savolaisten heikkoutena salmelalaisiin nähden oli etteivät he polttaneet huhtaa ja vieroksuivat karjataloutta.
Huhdanpoltto on kytömaiden polttamista vanhempi taito ja sillä on ollut suuri merkitys Storen aikaisena viljasadon täydentäjänä, sillä peltoalat 1600-luvulla oliva vaatimattomat. Vielä suurempi merkitys huhdalla oli salmelalaisten asuttaessa Perhoa [EE]. Matti Matinpoika Uksoski e Store 1600-luvun lopulla ja Liisa Antintytär Haukka e Store 1700-luvun alussa.
Kuva. Salmelan Lapinkankaanpelto vuonna 2012 [Jorma Salmelan kuva]
Huhdan poltto vaati myös aikaa ja valmisteluita. Huhdanpolttoa varten metsään kuivatettiin pystyyn puita. Ne kuorittiin osittain eli pyällettiin. Metsä kaadettiiin kesällä, poltettiin seuraavan kesän heinäkuussa, joilloin se kylvettiin heti. Huhdassa viljeltiin pääasiassa ruista, mahdollisesti myöhemmin myös naurista ja ohraa. Ohra kuitenkin vaati seka- tai lehtimetsän. Eli sitä voitiin lähinnä polttaa lepikoiksi metsittyneillä ahoilla tavallisesti 20 vuoden päästä edellisestä huhdanpoltosta. Huhtaviljely ei ollut tehokasta, sillä se antoi tyypillisesti yhden sadon ja vain harvakseltaan kaksi. Tämä johti siihen, että metsiä kulutettiiin paljon ja niiden perässä huhdanpolttoon jouduttiin lähtemään välillä kauaskin. Toinen ongelma oli irtipäässeet tulipalot, joiden sammuttamiseen ei todellisuudessa ollut edellytyksiä. Käytäntö saneli, että huhdanpolttoon vaadittiin jo 1600-luvulla Perhossakin lupa ja kylät seurasivat ettei huhdanpolttoon tultu liikaa toisten maille. Näistä molemmista salmelalaiset olivatkin käräjillä.
Erkki Matinpoika Ukskoski ja Yrjö Haukka polttivat omine lupineen huhdan kylän yhteismaalla. Tästä he päätyivät vuonna 1692 oikein käräjille, mutta selvisivät nuhteilla. Kyllä sai isä Matti Matinpoika (1640-97) hävetä poikaansa, olihan hän seksmanni ja siis istuihan hän käräjiä pöydän toisella puolen. Erkin veli Antti lähti syyskäräjille vuonna 1699. Antti Matinpoika Ukskoski ja Erkki Möttönen valittivat, että saman kylän mies Matti Haukka oli kaatanut yhdessä halsualaisen Erkki Tofferin kanssa ison huhdan ”Perhon kylän yhteiseen metsään”. Käräjät määräsivät, etteivät halsualaiset saaneet tulla Perhon puolelle, koska heillä oli itselläänkin kylliksi huhtametsää, ja tuomitsi Tofferin menettämään oikeutensa kaadettuun huhtaan, jonka mainitut kolme perholaista saivat yhdessä kylvää ja korjata. Tässä mainitut Haukan miehet eivät ole salmelalaisia, vaan Liisa Antintytär asuttaa autioituneen Haukan talon 1723. [EE]
Saven ajoa
Aikana ennen lannoitteita ja myöhemmin kun lannoitteisiin ei ollut varaa, ajettiin pelloille savea. Erityisesti vanhalla ajalla kytömaita parannettiin savella. Savea ajettiin talvikausina pelloille. Salmelassa savea otettiin mahdollisimman läheltä ruismaata, mutta se oli otettava joskus metrinkin paksuisen mutakerroksen alta. Savea pantiin kaksi kuormariviä jokaiselle saralle (saran leveys 10 – 12 m). Kuormat kaadettiin niin tiheään että edellinen kuorma jäi hevosen pään eteen. Siis reilu hevosen mitta jäi kuormien väliin. Savi täytyi heti hajoittaa kytökuokalla ilkkomalla ja heittelemällä. Jos kuorma oli itse tehtävä kuopalla ja vielä hajoitettava saralla, kävi ajaminen hitaasti. Pyrimmekin siihen, että kuormantekijä ja hajoittaja ovat erikseen ja kaksi miestä ajaa jatkuvasti. [A]
Sulo Salmela muistelee Kasperintuvan elämää: Vuonna 1929 teki pulakausi jo tuloaan. Raha oli tiukassa, eikä yleisiä työmaita ollut. Meillä oli työvoimaa ja maata kaytössä. Päätimme ajaa savea rukiinoraille ja käyttää vähemman ostolannoitteita. Meiltä puuttui yksi mies. Houkuttelimme isä-Kasperia kuorman tekijäksi, kun hän oli kehunut joskus luoneensa 70 kuormaa savea samana päivänä. Hän lähtikin, kun kuoppa oli hyvällä mallilla ja sattui olemaan aikaa. Kyllä hän sai aina kuorman valmiiksi silloin, kun hevosmies tuli vaihtamaan rekeä. Illalla oli 70 kuormaa savea pellolla. [A]
Kuva. Tulva Haapajärvellä. Leena Salmelan maalaus
Mutta seuraavana päivänä isä ei voinut lähteä kuopalle, kun oli niin kipeä, ettei kädet tahtoneet liikkua ja selkäkin oli kipeytynyt. Me jatkoimme sitten niin, että ajomies itse hajoitti kuormansa kytömaalla ja hevonen seisoi sen ajan syöden heiniä säkinsuulta. Kävi se niinkin, eikä kuorman tekijällä ollut niin kiirettä. [A]
Katso myös:
- Vetelin elonkorjuu vuodelta 1938 (ja muita Isien työt -sivustolta)
Heinätyöt
Niittokonetta Kasperintuvassa ei 1900-luvun vaihteessa vielä ollut, vaan sitä lainattiin naapureista. Sitten 1920-luvulla Kasperi huusi yhden hevosen koneen eräästä avisoonista (huutokauppa). Kansakoulusta päässyt Sulo pääsi kaatamaan koneella heinää ja se olikin hänelle mieluisinta työtä. Ojain pientareet niitettiin käsin ja heinät vedettiin haravalla ojasta vähän kauemmaksi. [A]
Ellei iltaan mennessä heinät ehtineet kuivua, ne ajettiin haravakoneella kasoihin ja seuraavana aamuna taas hajoitettiin luovolle. Kuivat heinät koottiin haravakoneella ja ajettiin reellä ladon eteen. Seipäillä kuivattamista ei Salmelassa vielä 1920-luvulla käytetty. [A]
Joku miehistä mätti heinät latoon hangolla. Ladossa oli joku vastaanottaja ja lapsia polkemassa heinäkasaa. [A]
Viljankorjuu
Kuva. Heinätöissä Salmelassa
Vilja leikattiin käsin, sirpillä, vielä ennen Vapaussotaa. Lyhyempää kevätviljaa niitettiin viikatteella, johon oli tehty elonkerääjä, eräänlainen siipi, että saatiin syntymään lyhteitä. Lyhteet pantiin kuhiloille, pystyyn toisiaan vasten. Viimeisestä lyhteestä tehtiin hattu, joka suojasi tähkiä sateelta. Ruiskuhilaaseen pantiin tavallisesti 12 ja kevätviljaan 10 lyhdettä. Vapaussodan jälkeen alettiin monissa taloissa käyttää niittokonetta viljan leikkaamiseen. [A]
Heti, kun kykenin, tein kotiini leikkuulaitteen niittokoneeseen. Sanfred-eno oli jo aikaisemmin tehnyt äidin kotiin samanlaisen, jota oli meilläkin kokeiltu. Siinä on niittokoneen terärunkoon saranoilla kiinnitetty sälesiipi, jota voidaan jalalla istuimelta käsin kohottaa 45 asteen kaltevuuteen maan kanssa. Ajettaessa vilja kaatuu tämän siiven päälle ja kun sitä kertyy lyhteen verran, vapautetaan se poljinta kohottamalla ja vinopäisellä haravalla painamalla. Hevonen saa saa kävellä jatkuvasti saran päästö toiseen. Sitojia tarvitaan, jotka heti valmistavat lyhteet ja heittelevät ne sivuun, etteivät jää hevosen jalkoihin seuraavan ajon aikana. Jos hevonen ja ajomies ovat tottuneita, ei eri ajomiestä tarvita. Tällä laitteella voitiin leikata kaikki sellainen vilja, joka ei ollut pahasti laossa. [A]
Pitkää kallellaan olevaa viljaa täytyi ajaa aina samasta suunnasta. Lakopaikat leikattiin sirpillä ja myöhemmin niitettiin viikatteella, jolloin ne pantiin seipäille sitomatta. Itsesitovia leikkuukoneita ei Salmelassa ollut. [A]
Katso myös Kustaa Vilkkunan ja Eino Mäkisen: Vetelin elonkorjuu. Sadonkorjuuta vuonna 1939 osa 1/2
Viljan puiminen
Vilja kuivattiin riihen parsille ahdettuina ja puitiin varstoilla hakkaamalla. Rukiit iskettiin ensin seinään ja sitten vasta levitettiin lattialle. Pahnat selvitettiin jyvistä haravalla ja oljet sidettiin kerpuiksi (kupo), jonka jälkeen ne pantiin olkivajaan. 1900-luvun alussa Kasperi ja Leanderi Salmela ostivat “Mainio” -nimisen käsin pyöritettävän puimakoneen. Se tarvitsi neljä miestä pyörittäjäkseen, ennenkuin puiminen sujui kunnollisesti. Kevätviljat, kaurat ja ohrat, puitiin sillä ulkokuivina. Leanderi luopui aika pian koneosuudestaan ja Kasperi osti sen. Kun sitten pyörittäjien palkkaaminen tuotti vaikeuksia, olin poika Sulo tai piika toisena pyörittäjänä. [A]
Siinä työssä tarvittiin vielä syöttäjä ja olkien selvittelijä (kilaaja). Kun väkeä oli vähän, ja yritettiin tulla toimeen omalla työvoimalla, pyöritti Kasperi joskus yksinkin puimakonetta. Sulo-poika oli silloin syöttämässä. [A]
Kuva. Viskuri eli vanhalta nimeltä pohorinmylly [kuva Annukka Kankaanranta]
Ei saanut päästöä koneen kitaan enempää kuin mitä yhteen käteen sopi. Muuten kone tukehtui ja pysähtyi. Puiminen oli hidasta tällä tavalla. Onneksi tätä vaihetta ei kestänyt kovin kauan. Kasperin perhe lisääntyi ja lapset kasvoivat. Sitten tuli se aika 20-luvulla, että Salmelaan perustettiin puimaosuuskunta. Edellisenä syksynä oli jo useissa taloissa puitu viljaa vuokrakoneella, joka pyöri polttomoottorin avulla. [A]
Oli tultu siihen tulokseen, ettei kannata yksin ostaa sellaista kallista puimakonetta, jota ei tarvita kuin 3 – 4 päivänä vuodessa. Puimaosuuskunta osti Sampo -merkkisen koneen ja Wikströmin petroolikäyttöisen moottorin. Oskari Salmela palkattiin käyttämään ja huoltamaan koneita, jotka voitiin siirtää talosta toiseen puintiajaksi. Työstä perittiin sovittu tuntivuokra, joka oli osuuskunnan osakkaille alempi kuin ulkopuolisille. Samaa puimakoneen moottoria käytettiin muina aikoina osuuskunnan pärehöylän pyörittämiseen. Pärehöylä oli itse tehty. Silloin ei vielä ollut paikkakunnalla kolmivaihesähkövirtaa, jota olisi voinut käyttää moottorin voimavirtana. Rukiit puitiin enimmäkseen riihessä käsipelillä. Vilja sidottiin edelleen lyhteiksi. Vasta 30-luvulla alettiin kevätvilja panna sitomatta seipäille. Joskus tuli erimielisyyttä siitä, kun joku isäntä halusi saada puimakoneen juuri nyt, koska vilja on kuhiloilla kuivunut ja puiminen voidaan suorittaa suoraan pellolta. Eihän puimakone ehtinyt moneen taloon yhtäaikaisesti. Monet, kuten meilläkin, rakensivat suuren puimaladon riihen yhteyteen, johon voitiin ajaa eloja suojaan silloin, kun ne olivat riittävästi pellolla kuivuneet. Puiminen voitiin suorittaa myöhemmin – sateellakin. Näin voitiin välttyä riidoilta, koska aikavuorosysteemi ei tahtonut pelata. [A]
Viljely alkoi muuttua koneistuneeksi ja suunnitelmalliseksi sotien jälkeisellä ajalla. Sitä varmaankin vauhditti isäntien saamat hyvät metsänhakkuutulot –olihan Eurooppa uudelleen rakennettava. Tässä esimerkkinä Martti Salmelan laidunsuunnitelma vuodelta 1967 Marttilan tilalle.