Salmelan koululaitos ja sen kehitys on kulkenut rinta rinnan Suomen koulutusjärjestelmän kanssa. 1800-luvulla kansan sivistäminen liittyi kasvavaan kansallistunteeseen ja myöhemmin 1900-luvulla jo teknologiaan perustuvan yhteiskunnan esiinmarssin myötä kasvaneiden osaamistarpeihen kehittämiseen. Alfred Salmela [69] linjasikin vuonna 1943 Salmelan koululaitoksen suunnan:

”Koska pieni kansa teknistyvässä yhteiskunnassa tarvitsee kaiken mahdollisen lahjakkuuden käyttöönsä, oli kaikille varattava mahdollisuus koulutukseen. Koulun tehtävä oli omalta osaltaan antaa ammattiinohjausta ja avustaa oppilaita löytämään paikkansa yhteiskunnassa.”

Salmelan sukua voisikin kutsua Opettajien suvuksi, moni salmelainen on ajan saatossa ollut opettaja unohtamatta Alfred Salmelaa, jonka loi pitkälle koko Suomen koululaitoksen puitteet.

• Kouluneuvos Alfred Salmela (1897-1979), Helsingissä
  • Opettaja Helmi Salmela os Halonen, Alfred Salmelan vaimo
  • Opettaja Elna Salmela os Rydberg, Alfred Salmelan vaimo
  • Opettaja Sirkka Salmela, Alfred Salmelan vaimo
• Opettaja Antti Jalmari Salmela (1889-1980), Porvoossa
• Opettaja Laina Salmela (1895-1967), Räyringissä
• Sulo Salmela (1910-2000), Uukuniemessä, Karsikkaalla, Valkeakoskella, Krizinässä Matti Salmela (1926-73), Leander Salmelan poika, Perhossa ja Vaalassa
• Vilma Lång os Salmela, Leander Salmelan tytär, Perhossa Oksakoskella
• Peruskoulunopettaja Mertta Onerva Salmela os Uusimäki, Antti Eliaanpojan pojan Toivon vaimo opetti Saarijärvellä, Laihialla, Vetelissä ja Helsingissä
• Taiteilija Leena Salmela (1941-2013), Perhojokilaaksossa
• Pirjo Helena Salmela os Ojanperä.

Kinkerit

”Kolme on kovaa päivää, silpunleikkuu, siantappo ja kinkerit”, tuumi entinen renki. Ensimmäinen päivä otti voimille, toinen luonteelle ja se kolmas kunnialle. Kinkerit olivat tervanjuontia Ellantuvan rakentajalle, Elias Antinpojalle (1759-1843). Hartaasti hän kävi kinkereillä vuosina 1773-74. Syykin lienee selvä, ripille oli päästävä, olihan hän jo miehen 14-vuoden iässä:

• 8534726 26.3.1773 Elias mainitaan vasemmalla Röringen alla, kahdeksas rivi
• 8534727 5.10.1773, Elias mainitaan oikealla Röringen alla, sivun puolivälissä
• 8534729 9.3.1774, Elias mainitaan Röringen alla oikealla, toinen rivi.

Seurakunta piti kinkerit kerran vuodessa jokaisessa piirissä. Se on katselmustilaisuus kinkeripiirin henkisestä valistuksesta. Aluksi veisattiin tietenkin virsi ja rukoustilaisuuden jälkeen pappi alkoi nimenhuudon kirkonkirjan mukaan perheittäin ja merkitsi läsnäolevat muistiin.

Sulo Salmela [78] kertoi, kuinka rovasti 0.V. 0ksanen huusi jykevällä ontolla äänellä: ”0nko Kasperi Aapraminpoika Salmelan talosta keitään?” Silloin isä-Kasperi [76] ilmoitti ketä oli. Samanaikaisesti aloitettiin lasten lukutaidon kuulustelu, jota suorittivat lukkari ja kylänvanhimmat.

Lasten kuulustelun jälkeen lukkari otti rippikouluun tulevat ja sen aloittaneet eri huoneeseen, kuulusteli ja puhutteli heitä siellä. Vanhemmille ihmisille pappi teki kysymyksiä Lutherin Katekismuksesta. Niihin sai vastata istualtaan kuka ehti. Kinkeripiirissä oli kaksi (seksmannia) kylänvanhinta, joilta pappi tiedusteli siveellistä elämää ja yleistä käyttäytymistä. Tavallisesti ei ollut valittamista.

Sulo osallistui kolme tai neljä kertaa kinkereille. Väliajan, jolloin pappia ja lukkaria syötettiin toisessa rakennuksessa, jälkeen jatkuivat kinkerit seuroilla. Silloin lukkari opetti virrenveisuuta ja pappi piti puheen, jossa hän kiitti seurakuntalaisia tai antoi uusia ohjeita vastaisen varalle.

Kansakoulussa olevia lapsia ei vaadittu enää mukaan, mutta sieltä pois päässeet rippikouluikään saakka olivat velvolliset menemään kinkereille.

Kiertokoulu

Ennen oppivelvollisuuslain voimaan tuloa pitivät seurakunnat huolta valistuksesta. 1900-luvun alussa oli vielä seurakunnan ylläpitämä kiertokoulu toiminnassa. Kiertokouluaika alkoi 1600-luvulla ja viimeiset kiertokoulut lakkasivat vuonna 1921. Sitä pidettiin kerran vuodessa samassa kylässä viisi viikkoa yhteen mittaan. Salmelan kinkeripiiriin kuului Finnilä, Forsbacka ja Mattila. Ne muodostivat myöskin kiertokoulupiirin. [A]

Kiertokoulu tiukassa lukkarin kurissa oli monelle lapselle melkoista tervanjuontia. Alfred Salmela, koululaitoksen johtajakin muistelee Satuaapisen (1. painos 1947, 2. painos 1966) alkulauseessa 1900-luvun ensi metrien lukkarinkoulusta: “Kävin lapsena kiertokoulua. Vanha kunnon suntio opetti, että ihminen saa kaiken, minkä oikein hartaasti rukoilee… Uskoin suntiota. Menin läheiselle kankaalle. Rukoilin siellä kauan ja hartaasti, ettei lapsille koskaan tulisi kiertokoulua. Se koulu oli ikävää. Luimme tavuttain samassa tahdissa suntion naputtaessa viivoittimella pulpettiin, luimme tunnin toisensa jälkeen. Ne tunnit olivat pitkiä.” [E]

Koulutaloa ei ollut, vaan kiertokoulua pidettiin jonkun talon tuvassa. Lapset istuivat 7 oppilaan pulpeteissa, joissa oli vino kiinteä kansi ja sen alla kirjalokero, edestä auki. Istuimena oli pulpetinmittainen penkki. Penkin ja pulpetin pituus täytyi olla 5,5 m. Sen muistan varmasti, että niissä istui 7 lasta kussakin ja jokainen tarvitsi tilaa puoli metriä, koska suurimmat oppilaat olivat melkein aikuisia, rippikouluun meneviä. Oppilaat oli jaettu osaamisen mukaan ryhmiin. Edessä istuivat vasta tulleet lukutaidottomat, heidän takanaan tavaajat ja takimmaisissa suoraan lukevät oppilaat. [A]

Koulua käytiin kaksi kertaa vuodessa kolme viikkoa kerrallaan. Siellä opittiin lukemaan Raamattua, katekismusta ja raamatunhistoriaa. Välillä laulettiin virsiä. Arveltiin, että lukkarin koulussa oppii kaiken oleellisen [E]. Koulua pidettiin 5 tuntia päivässä. Oppiaineina oli uskonto, lukeminen, kirjoitus, laskento ja laulu. Oppikirjana oli pienillä Aapinen, suuremmilla lukukirja, raamatunhistoria ja Maammekirja. Kaikilla oli Virsikirja. Kirjoitusta ja laskentoa varten oli jokaisella kivitaulu, kivikynä (kriffeli), rätti ja viivotin. Paperia ei käytetty. Opettajan käytössä oli mustataulu, viivotin, karttakeppi, pöytä ja Jaakko Vähäkainulla oli myöskin oma harmooni. [A]

Kasperin lapsista Sulo kävi kiertokoulua kahtena syksynä ja oppi siellä lukemaan ja vähän kirjoittamaan, sekä laskennon alkeita. Silloin ei vielä alakoulua tunnettu, mutta kansakoululla pidettiin niin sanottua pikkukoulua 4 viikkoa joka syksy ennen kansakoulun alkamista. Siellä myöskin opetettiin samoja aineita kuin kiertokoulussa. Olin pikkukoulussa kahtena syksynä ennen kansakouluun menoani. Sen aikaisen kansakoulun ensimmäinen luokka vastasi nykyistä peruskoulun kolmatta luokkaa ja siksi siellä vaadittiin suoraanlukemisen taito ja 9 vuoden ikä. [A]

Jaakopin paini Kiertokoulusta

Alfred Salmela, tuleva kouluneuvos, kävi kiertokoulua 1800-luvun lopulla. Hänen muistelminsa käsikirjoitus [Ä] kertoo kiertokoulumuistoja, kirkon ja kansakoulun ristiriidasta sekä painiipa Alfred itsensä Jumalan kanssa Kiertokoulun lopettamisesta. Tätä lukiessa on syytä huomioida, että tähän on hieman muokattu Alfredin tekstiä ja otettu mukaan kohtia, joita hän ilmeisesti häveliäisyyssyistä oli yliviivannut. Samoin Alfred kutsuu kiertokoulun pitäjää opettajaksi ja on järjestelmällisti yliviivannut alkuperäisen suntion. Alfred kertoo:

Kiertokoulu oli meidän kaikkien käytävä, kaksikin vuodessa. Yleensä ne kestivät kolme viikkoa kerrallaan. Mutta silti oli luettava aapiskirjaa, katekismusta, raamatunhistoriaa ja Raamattua pitkin vuotta, vähemmän tosin kesäkaudella, jolloin pyhäkoulua ei pidetty. Kinkereillä oli näytös. Se päättyi tavallisesti siihen, että kirkkoherramme Oksanen puheessaan kiitti erityisesti niitä, jotka eivät olleet käyneet kansakoulua vaan kiertokoulua. He osasivat parhaiten, sanoi kirkkoherra ja ojensi minulle aina pienen kirjasen sekä piirsi lukuseteliin kolme ristiä. Olin ylpeä vannoutunut kansakoulun vastustaja, mutta en pitänyt kiertokoulustakaan.

Kun kansakoululaiset pitkin Räyringinjärven rantaa palasivat kansakoulusta niin paimenessa tienvarressa ollessani koetin näytellä koiraa ja haukuin kovasti. Oppilaat menivät ohitse rauhallisina. Yksi isommista pojista sieppasi tieltä kiven ja heitti sillä minua takaraivossa olevaan muhkuraan, jota äitini tapasi hieroa, kun olin äkämystynyt.

Kirkkoherra Bergrothin lähdettyä vanhempieni suhde kirkkoherraan kylmeni. Saimme uuden kirkkoherran. Hän oli innokas maanviljelijä, [mutta paljon heikompi saarnamies] Antti ei kaikissa kysymyksissä aivan samalla evankeelisella kannalla, jota vanhempani ja Kärkölän [?] Kusti edustivat. Maallikkosaarnaaja Luoman Kalle oli sitä ankarammin.

Kerran talvisena pakkapäivänä viimeksimainittu lähti käymään pappilassa. Matkalla kirkkoherra tuli vastaan istuen itse luomansa lantakuorman päällä olkipahnoja takamuksen alla. Niinhän ei kukaan maanviljelijä silloin voinut tehdä. Se olisi ollut siivotonta. Reen perässä jalaksilla saattoi ottaa myötämaissa kyytiä. Nähtyään Kustin kirkkoherra pysäytti hevosen. Tervehdittiin. Pian Kustin kasvot synkistyivät ja hän lausui vakaasti kuin Luther Wormsin valtiopäivillä: Paskan päällä sinä istut ja paskaa sinä ajatteletkin. Kääntyi ja lähti hyvästi sanomatta. Näin kerrotaan ja vanhempani ihailivat Kustia. Uskon asioissa uusi kirkkoherra oli menettänyt ainaiseksi suurimman arvonsa. Siitä huolimatta ei hänen kykyään epäilty, kun hän lukukinkereillä jatkuvasti kiitti kansakoulua käymättömiä. Mutta sehän oli maallista.

Viime vuosisadan lopulla kansakoululaitoksemme lopullisesti erosi kirkosta. Muodollisesti niin se oli ollut jo aikaisemminkin, mutta kun tarkastajiksi olivat jääneet papit, kansakoulu oli pysynyt lujasti kirkon käsissä. Mutta sitten, tarkemmin sanottuna 1883 asetettiin kuhunkin lääniin oma kansakoulutarkastaja, maallikko, niin kirkon ja koulun perhesuhde rikkoutui. Osa papistoa, johdossa Elias Bergroth ryhtyi vastapainoksi järjestämään papiston valvonnassa olevia kiertokouluja, koska Antikristuksen henki oli vallannut kansakoulut.

Mutta tästä kulttuuripoliittisesta taistelusta ei kauniin ja valtavan Räyringin järven rannoilla tiedetty juuri mitään. Kansakoulu oli kuitenkin perustettu ja siinä opetti sotaväessä palvellut Jyväskylän seminaarissa näytteet suorittanut isäni sukulainen, opetti ja vaati oppilaat ymmärtämään, miksi varis aidalla istuu nokka tuultapäin, vaikka sellainen tieto kuuluu tämän maailman turhuuteen. Ja kotipitäjän Vetelin kirkkoherrana oli Julius Bergroth. Hän ja hänen rouvansa Julia olivat kummejani, sillä isäni ja äitini olivat uskovaisia. Tunnen vieläkin ohimillani suloisen lämpimän, joka aiheutui kummi-isäni pudottaessa meillä käydessään musta suuren nyppylakkinsa pienen pojan päähän.

Mutta vaikka koko maata käsittävästä kulttuuritaistelusta ei tiedetty mitään, se tunnettiin jyrkkänä erona. Kansakoulu oli vaara, jota jokainen tosi kristityn täytyi vastustaa sekä omin voimin että Jumalan avulla. Siitäkin huolimatta, että Bergroth oli aluksi erehtynyt olemaan mukana kansakouluja perustettaessa. Ne olivat sitten maallisessa asemastaan ylpistyneiden opettajien johtamina siirtyneet lavealle tielle, joka vie kadotukseen.

Isänikin oli aluksi ollut supea kansakoululle. Vanhin poika [Aatto 1882-1953] oli saanut käydä sitä yhden lukukauden. Mutta sen jälkeen kukaan seuraavista lapsista ei päivään. Mutta sen jälkeen kukaan seuraavista lapsista ei päivääkään.

Viisivuotisena istuin naapuritalossa kiertokoulun pulpetissa. Opettaja oli vanha uskovainen mies. Ei hän rähissyt. Kyntäessäkään hän ei kironnut, van sanoi hevostaan kauniisti ”saastaiseksi hengeksi.” Kerran hän käänsi pääni eteenpäin ja kerran, se olikin kauheata, kantoi minut ja nuoremman veljeni [Antti 1889-1980] tukasta luokan eteen. Silloin oli loppurukous menossa. Ovesta sisään oli tullut vieraita poikia. Jokin täysin aiheeton syy alkoi naurattaa sekä minua että veljeäni ja mitä ankarammin sitä pidätimme, sitä enemmän nauratti. Kuoleman tuskassa ja pelossa nauroimme, kun opettaja luki isämeidän ja herran siunauksen. Kun se vihdoin oli loppunut, [tuli] kiivastunut opettaja luoksemme ja vanui toisella kädellä toisen, toisella toisen tukkaan. Se tapahtui kaikkien nähden. Se oli häpeä, tahra, joka ei koskaan lähde sielusta. Muuta kertaa ei hän sanallakaan moittinut.

Opettajalla itsellään oli omat murheen hetkensä. Nyt tiedän, että hän kärsi ajoittain veren sokerin puuttetta. Silloin hän oli synkkämielinen. Lopuksi kesken tuntiakin meni kaapille, viilsi pitkän leipäsiivun, siveli sillä hunajaa ja söi. Suupielet nytkähtelivät ja sekava ilme, jossa oli irvistystä ja naurua, levisi kasvoille kun hän sanoi:

– Kyllä tämä maailma sentään on makea.

Suntio [opettaja] määräsi, että kaikkien on ostettava kivitaulut, kriffelit ja tuotava kouluun myös jäniksen käpälä. Kun kivitaululle oli tehty numeroita ja ne tarkastettu, sai sille sylkeä niin paljon kuin kykeni ja sitten käpälällä sutata kaikki pois. Se olikin ainoa hauska tehtävä hyvässä kiertokoulussamme.

Osasin jo suoraan lukea, melkein koko katekismuksen ulkoa ja vähän raamatun historiaakin, mutta siitä huolimatta kaikki tavasimme ensiksi kirjainten nimiä sitten ne tavuiksi lausuen ja sanoiksi yhdistäen. Opettaja löi viivoittimella tahtia. Päätä ei saanut kääntää. Lukutikku oli pidettävä oikean kirjaimen kohdalla. Muutamille oppilaille tavaaminen oli ylenmäärin vaikeaa, varsinkin eräät sanat. Kristus, joka silloin kirjoitettiin Christus, tuli Ehristukseksi, Kohristukseksi tai Keheristukseksi, mutta siitä minulle ei ollut iloa. Se tavaaminen oli yhtä ikävää kuin poran pitäminen aamusta iltaan isän hakatessa reikiä kallioon, josta piti löytyä kultaa tai hopeaa.

Löijä maksoi siitä työstä kuusi markkaa metriltä, minkä kaivos syveni sylen läpimittaisena kohti maapallon keskusta. Ja sitäpaitsi välillä sain nousta maanpinnalle, kun isä latasi poranreiän ja sytytti tulilangan. Molemmat juoksimme silloin kauaksi ja valtava pamahdus heitti kiviä korkealle ilmaan. Mutta tavaamisesta ei tullut rahaa eikä pamahduksia.

Välillä kiertokoulussa veisasimme virsiä. Sanoja emme osanneet, mutta opettaja lauloi ne ja pirisimme perässä, kunnes opimme sanat ja nuotin. Ihmettelin vain, miksi Aska on niin tyhmä, että reissaa maailmaan pois unhoittaen Jumalan, vaikka muuten olisikin ollut jännittävää reissaaminen pitkin maailman rantoja. Virsi nimittäin kuului Askapoisen maailman pois unohtanut jne.

Ja niin jatkui kiertokoulu päivästä päivään ja jauhoi murskaksi maallistunutta kansakoulua, joka turmeli kristillisen kodin hengen. Me olimme Siionin vartijoita ja olimme valveilla kansakoulun hahmossa liikkuvaa Antikristuksen henkeä vastaan. Muuta tästä kulttuuritaistelusta kirkon ja kansakoulun välillä ei kauniin ja pelottavan Räyringin järven rannalla tiedettykään, jos tarkoin tiedettiin edes tätäkään.

Joskus opettaja rupesi kertomaan raamatunhistoriaa ja lisäili kertomuksiin omia selityksiään. Jossakin kaukana oli pitkät pitkät tikapuut, jotka ulottuivat maasta taivaaseen ja enkelit kulkivat niitä myöten ylös ja alas. Enkelit olivat tikapuilla täydessä sovussa. Muutenhan siitä olisi pudonnut ja loukannut jalkansa, vaikka enkeleitä olisin kolmenlaisia: hyviä ja pahoja ja tupakki-mummin enkeleitä. Viimeksimainittuja oli ainakin Pietarsaaressa tupakkitehtaalla, jossa valmistettiin Punakukkoja, naisille sopivaa mietoa tupakkaa, jota Pohjanmaan naiset silloin innolla piipuissaan polttelivat, myös minun äitini, ja miehille väkevämpää tupakkaa. Mutta sitten oli vielä Jaakop ja Jumala. Jumala tuli tikapuita alas, rupesi käsirysyyn Jaakopin kanssa ja vaikka Jaakopin lonkkaluu nyrjähtikin paikoiltaan, niin ei hän antanut periksi, vaan jutisti sitä lujemmin ja pakotti Jumalan siunaamaan, ei niinkuin naiset sanoivat Sussiunatkoon vaan jotenkin toisella tavalla, niin että Jaakop sai lampaita ja lehmiä suuret laumat, joita piti paimentaa ja samalla sai syödä nauriita raakoina ja paistettuina toisten naurismaasta. Mutta enää niitä tikapuita ei ole. Siitä on niin kauan ja ne ovat varmasti lahonneet, niinkuin meidänkin tikapuumme lahosivat ja kaatuivat, niinkuin kaatuivat puuhuonetta vastaan pystyyn punnatut elolavatkin, kun vanhempi veljeni yritti niitä myöten nousta katolle, ja katkaisivat reisiluun alempaa kuin Jaakopin lonkka meni rikki. Minä niissä olin nähnyt vain hömötiasia ja yrittänyt niitä ampua jousipyssyllä.

Mutta se Jumala on. Se on oikea Jumala, joka kuuntelee, kun rukoillaan. Se on jokapaikassa. Mooses näki sen katajapensaassa. Ja kun Jaakop rukoili ja sanoi, etten päästä housunkauluksesta irti, ennenkuin annat minulle kaiken, minkä tahdon, niin Jumala antoi. Aivan samalla tavalla Jumala vieläkin antaa kaiken, mitä anomme, mutta ei se anna, jos heti heittää irti. Sillä tavalla ihmiset tekevät eivätkä saa mitään. Pitää rukoilla kauan ja niin kauan, että Jumala lupaa antaa. Se lupaa pikemmin, jos polvillaan totisena ja sitten pitää muistaa kiittää, kun saa, mutta ei tarvitse niin kauan kiittää, kun Jumalalta apua pyytäessä. Mutta jos unohtaa kiittää, niin uutta rukousta Jumala ei kuulekaan. Tämän käsitin opettajan puheista, paremmin en jaksanut kuunnella.

Minä ajattelin ensiksi, että painiskelu Jumalan kanssa voi käydä yhtä huonosti kuin paini Ellantuvan Efferin kanssa. Hän oli jo kymmenen vuotta vanha ja silloin tällöin häijy. Hän tuli pihalla kimppuun, otti housunkauluksista kiinni ja väitti, että olen sanonut äidilleni voittaneeni hänet ja samalla hän heitti minut selälleni niin että tanner tömähti. Ja kun nousin ylös uudistui sama temppu. Ainoa pelastus oli, että opettaja tuli hakemaan meidät tunnille.

Mutta ajattelin asiaa pidemmälle. Ehkä Jumala siunasi minua niin että voittaisin Efferin joka kerta. Kyllä Efferi silloin häkeltyisi. Ja minä löisinkin hänet lujasti. Saisi siinä pää kolista kiviin, niinkuin minunkin kalloni oli kolissut. Saisi Efferi pelätä muitakin kuin opettajaa. Mutta kun Efferi oli voittanut minut tarpeeksi monta kertaa se leikki ei enää häntä miellyttänyt ja sain olla rauhassa. Olkoon sitten jumalakin, ajattelin. Jotenkin hiipi epäilyskin mieleeni. Jospa jumala ei auttaisikaan, parempi pysyä hänestä erossa ja lukea kaikki rukoukset yhtä nopeasti kuin ennenkin, varsinkin iltarukous, joka usein jäi kesken unen tullessa aikaisemmin.

Koulu tuli joka päivä päivältä yhä ikävämmäksi. Ei päässyt edes joen jäälle saati sitten Räyringin järvelle. Joella oli talvellakin mahdollisuus luistella. Rannoilta pursui vettä jäälle, varsinkin kevätpuolella ja jäätyi siihen. Mutta koulupäivä oli pitkä ja sitten piti lukea läksyjä. Sekin oli ikävää, vaikkei ihan yhtä ikävää kuin koulutunnit.

Oli kirkas syystalven päivä, kun ensimmäinen kiertokoulu loppui. Olin saanut todistukseen vain harakan jalkoja. Olin kaikkeen kyllästynyt. Juuri äsken oli sattunut tukasta luokan eteen raahaaminenkin. Ei auttanut valittaa äidille, ei isälle. He sanoivat että kyllä kiertokoulu on hyvä koulu. Olin voimaton sitä vastaan.

Mutta olihan Jumala ja Jaakop.

Olin ennenkin vaellellut yksin ja toisten lasten kanssa viereisellä kankaalla, varsinkin Pirttitörmäss, jossa oli suuri suksimäki. Tunsin siellä puut ja katajapensaat. Jospa jossakin pensaassa odottaisi Jumala. Minä ottaisin sitä kiinni housunkauluksesta ja vaatisin, ettei kiertokoulua saa ikinä tulla. Ei sitä varmaan näkisi, mutta se voisi silti olla. Se voisi puhua, jos oikein kauan sille puhuisi eikä päästäisi sitä menemään omille askareilleen. E ise suuttunut Jaakopillekaan. Ja jos minunkin lonkkaluuni nyrjähtäisi, niin kyllä se paranisis, niinkuin vanhemmankin veljeni reisi. Otin jousipyssyn mukaan ja lähdin. Kun se on kädessä, niin ei kukaan luule, että jahtaan Jumalaa.

Valitsin tiheän katajapensaan. Sellaisissa usein on tiaisiakin. Niisä voi piileskellä huomaamatta. Panin jousipyssyn viereeni. Se olikin hyvä pyssy, sillä siinä oli vekararatas ja liipaisin. Mutta en sitä virittänyt. Eihän minulla ollut sellaista aikomusta. Paneuduin polvilleni ja rukoilin, ettei kiertokoulua koskaan tulisi. Toistin sitä ääneen loputtomasti. Lumi suli polvien alla ja housut kastuivat, mutta Jumala ei tullut. Ei kuulunut edes puhetta. Täytyy olla totinen, sillä opettaja oli sanonut että vanhurskaan rukous voi paljon, koska se on totinen. Tavoittelin käsilläni katajapensaasta jumalan housunkaulusta. Piikkiset neulaset vain raapivat käsiäni. Onko Jumala pettänyt? Onko opettaja valehdellut. Mutta jokin sanoi minussa, että epäilykseni on väärä ja että sitkeä rukoukseni auttaa. Ja minä rukoilin.

Oli jo myöhä ja minulla vatkaava puistatus, kun päätin lähteä kotiin, vaikka pakkasta tuskin oli lainkaan. Huomaamatta pääsin syömään ja sitten murheellisena nukkumaan.

Jumala ei ollut kuullut rukoustani.

Yö oli levoton. Kävin monta kertaa ovikamarin oven ja porstuan oven välissä olevalla ämpärillä, jonka isot miehet nostivat tuntuvasti ylemmäksi, mutta johon meidän pienten poikien oli osattava, vaikka se oli lattialla. Istuinkin sangolla, minkä jälkeen sanko oli nostettava porstuan puolelle.

Sängyssä alkoi viluttaa. Koko ruumista puistatti. Jumala tuli ja väänsi lonkkani nurin, mutta sen nousunkauluksesta en saanut kiinni. Minä huusin, oli jotakin kauheata. Äitini tuli katsomaan, koitti otsaani ja sanoi isälle, että Affe hourii. Se näkee vain pahaa unta, sanoi isä ja äiti meni isän selän taakse sänkyyn.

Isäni sytytti piipun. Niin hän teki aina, kun hänellä oli vaikeata miettimistä. Minä nukahdin ja aloin houria uudelleen. Mitä olinkaan puhunut, en tiedä, mutta heräsin, kun sovitti märkää pyyheliinaa otsalleni.

Mitä kummaa Affe puhuu Jumalan housuista, sanoi isäni.

Sairastin hourien viisi viikkoa. Vanhempi veljeni kävi lääkärissäkin, mitä pidettiin hyvin poikkeuksellisena. Vain kuoleman taudin vuoksi sinne oli varaa eikä silloinkaan niin paljon parantumisen toivossa kuin omantunnon keventämiseksi. Taistelin Jaakopin painia Jumalan kanssa. Olin puhunut jumalan housunkauluksesta, joka oli liian korkealla, mutta lopuksi sain kiinni housunkauluksesta ja hänen oli pakko siunata minua. Minä paranin.

Mutta kiertokoulu tuli kaksi kertaa vuodessa ja oli melkein yhtä ikävää kuin ensimmäiselläkin kerralla, ei kuitenkaan ihan, sillä ensimmäinen päivä on pahin hirsipuussakin.

Olin jo kouluhallituksessa ja pidin esitelmiä opettajille. Puhuin kerran uskonnon opettamisestakin ja selitin, ettei lapsille saa opettaa, mikä ei varmasti pidä paikkaansa. Kerroin, miten hyvä opettajamme oli saattanut minut umpikujaan. Hän oli saanut minut vakaasti uskomaan, että Jumala antaa kaiken mitä häneltä totisella rukouksella ja sitkeästi pyydämme. Kerroin, miten olin rukoillut ettei kiertokoulua koskaan tulisi, mutta se tuli kuitenkin. Jumala voi antaa muutakin ja parempaa, mitä osaamme häneltä pyytää. Silloin kuulijoista joku huusi:

– Eihän kiertokoulua enää olekaan.

Kiertokoulua ei enää ole. Omat lapseni menevät mielellään alakansakouluun, samoin muiden lapset. Se ei enää ole ikävää. Kun on lupapäivä, he surevat sitä.

Ja yhä edelleen he uskovat, niinkuin minäkin, ehdottomasti opettajan sanaan.

Kiertokoulua ei enää ole. Tiedän hyvin, mitä tässä maailmassa voidaan pitää totena ja mitä ei. Olen pohjimmiltani realisti. Mutta siitä huolimatta aina hädässä, todellisessa hädässä, olen pannut käteni ristiin ja rukoillut kauan, sanoin kuin kankaalla katajapensaan juurella ja samoin kuin kuumehoureessa, kun kylmää rintakäärettä vaihdettiin vähän väliä ja kun lähitalojen [ihmiset] tulivat veisaamaan minulle lähtövirttä. Ja minulla on aina hädässä ollut se tunne, että Jumala kuulee. Tämä tunne on ollut voima, jonka avulla olen voinut kestää senkin, mihin muuten olisin menehtynyt.

Alfred Salmelan Kansakoulu ja Kansalaiskoulu

Kansakoulu oli opetusjärjestelmänä käytössä 1860-1970 –lukujen aikana. Koko kansaa se ei kuitenkaan saavuttanut kuin vasta 1920-luvulla. Yleinen oppivelvollisuuslaki vuonna 1921 pakotti järjestelemään kiertokoulun ja kansakoulun uudelleen. Vuosisadan vaihteessa kolmasosa lapsista kävi kuusivuotisen kansakoulun, parikymmentä vuotta myöhemmin kaksi kolmasosaa. Käytännössä Salmelan isännät päättivät vielä 1800-luvun lopussakin lähettivätkö lapsensa kansakouluun vai kävivätkö lapset vain kinkereillä.

Huumori piileekin siinä, että myöhemmän ajan koululaitoksen johtaja Alfred Salmelakaan ei käynyt kansakoulua. Sittemmin Alfredilta jäi ylioppilaskirjoituksetkin käymättä Vapaussodan takia ja Valkoiset lakittivat kaikki sotaponnisteluihin osallistuneet abiturientit. Lieneekö nämä mutkat Alfredin elämässä antaneetkin pontta laittaa koululaitos kuntoon?

Alfred ja hänen Kansakoulun opetussuunnitelmakomitea ajoivatkin läpi kansakoululain, tuli voimaan 1.8.1958. Lain mukana syntyneitä Kansalaiskoulua ja kunnallista keskikoulua voidaan pitää kahtena Alfred Salmelan tärkeimmistä koulutuspoliittisista saavutuksista. [E]

Kansakoulun runkona oli 6-vuotinen varsinainen kansakoulu siihen liittyvine 2-vuotisine päiväjatkoluokkineen. Jatkokoulutusta kutsuttiin Kansaliskouluksi ja se oli käytännössä oli 1-2 vuotinen riippuen olosuhteista eri puolilla maata. Siten varsinainen kansakoulu oli 7-8 -vuotinen. Vaikka kansalaiskoulu sisälsi pakollisia yleissivistäviä aineita, pääpaino oli ammattiin ohjaavilla käytännön opinnoilla. Eri paikkakunnalla voitiin kursseja räätälöidä alueen työelämän tarpeita varten. Kun sitten uusien lakien mukaisesti Vetelin kansakouluun lisättiin 7. luokka, herätti se huolta isännissä. Torppalainen Matin Jussin Mauno tuumasikin: ”Jos se Alafree saa vielä kauan huseerata siellä kouluhallituksessa, niin me kaikki vielä jouruthan koulun penkille.” [E]

   

Kuva. Salmelalaista koulukirjallisuutta: Alfredin  koulukirjoja sekä Sulo Salmelan puutyöoppaat

Koulunkäyntiä Räyringin Ahon koulussa 1900-luvulla

Ensimmäinen Ahon koulu valmistui vuonna 1892 Salmelan Ellantuvan maalle Räyringinjärven rannalle. Sen opettajan asunnossa toimi aikoinaan myös Vetelin ensimmäinen emäntäkoulu. Ajan hammas puri puurakennukseen ja purettiin huonokuntoisena pois 1950-luvulla. Uusi koulu valmistui 1952 lähelle, tien toiselle puolelle. Laina Salmela toimikin alaluokkien opettajana koulussa vuosina 1942-1953.

Kuva. Räyringin ensimmäinen koulu oli aito vanhanajan puukoulu ja varustettu erillisellä liiterillä ja vinttikaivolla.

Kuva. Alaluokkien koulukuva noin vuodelta 1943. Opettaja Laina Salmela. Keskirivi: 1 Anneli Salmela (Isontuvan). Eturivi: 2 Elvi Pulkkinen os Salmela, 7 Terho Kaunisto. Takarivi: 7 Torsti Kaunisto.

Luokkakuvia ajan saatosta

Opettajat: neiti Kirsti Kondelin (vas), Arvo Untamo Pulkkinen (oik) ja ja Sirkku Tellervo Salmi os. Järvi (oik). Alin rivi: Mauri Karri, Juho Siponkoski, Heikki Pulkkinen, Sakari Korpela, Antti Salmela, Penti Tikkakoski, Heikki Aho, Hannu Virkkala, Raimo Rauma, Kimmo Aho, Jorma Salmela, Pirjo Palosaari os. Salmela, Anni Siponkoski, Maija Pollari os. Tikkakoski, Kaija Peltola os.Aho, Riitta Lieska, Kaija Härkönen, Riitta Salmela, Anneli Leppävuori, Sirkka-Liisa Suvanto, Irmeli Finnilä, Ulla Aho.
2. rivi: Esko Salmela, Pauli Salmela, Pentti Tikkakoski, Toivo Aho, Tauno Kaunisto, Jorma Kandas, Risto Salmela, Leena Leppävuori os. Järvelä, Sinikka Rauhala, Markku Viisteensaari, Simo Suvanto, Leo Koskimäki, Mikko Huhtasaari, Matti Suvanto, Jukka Salmela, Allan Haapasalo, Raili Leppävuori, Leena Löija, Vuokko Pöyhönen, Hannu-Heikki Pulkkinen, Seppo Lassila, Tuula (Marjatta) Aho, Terttu Sadeharju os. Kaunisto.
3. rivi: Paavo Salmela, Mauri Korpela, Marja-Leena Kåla os. Suvanto, Meeri Tikkakoski, Ritva Heikkala os. Korpela, Marja-Liisa (Maija) Harju os. Viisteensaari, Marja-Leena Saari, Sointu Ketola os. Aho, Olli Virkkala, Sakari Lassila, Leo Tikkakoski (Mattilasta), Immo Siponkoski, Paula Tiitu os. Salmela, Aino Härkönen, Inkeri Nurminen os. Salmela, Marketta Widjeskog os. Finnilä, Olli Salmela, Esko Löija, Marja-Liisa Pitkälampi os. Siponkoski, Paula Rauma, Markku Aho
Ylin rivi: Unto Salmela, Lahja Hähkönen, Tuula Lindholm, Riitta Riihimäki os. Viisteensaari, Mauri Salolehto, Matti Mäntylä, Arto Salmela, Lauri Järvelä, Jorma Suvanto, Heino Korpela, Antero Aho, Tuula Pönniäinen os. Salmela, Marjatta Hietala os.Haapasalo, Terttu Harju os. Haapala, Kyllikki Löija, Sanni Salolehto, Sinikka Aho, Tuula Hanhinen os. Viisteensaari.

Vuosi 1958. Opettaja Arvo Pulkkinen. Eturivi: Sinikka Aho, Marja-Leena Suvanto, Riitta Viisteensaari, Meeri Tikkakoski, Aino Härkönen, Ritva Korpela, Paula Rauma, Inkeri Salmela, Sinikka Rauhala, Marja-Liisa Siponkoski.
Keskirivi: Sointu Aho, Marja-Liisa (Maija) Viisteensaari, Olli Salmela, Tauno Kaunisto, Pentti Tikkakoski, Kari Aho, Hannu Virkkala, Markku Aho, Leena Järvelä, Terttu Kaunisto.
Ylärivi: Risto Salmela, Paavo Salmela, Leo Tikkakoski (Mattilasta), Esko Löija, Immo Siponkoski, Olli Virkkala, Leo Tikkakoski (Finnilästä), Mauri Salolehto, Matti Mäntylä, Unto Salmela.

Vuosi 1955 koulun 3. ja 4. luokka. Opettaja Kirsti Kondelin. Eturivi: Tauno Kaunisto, Paavo Salmela, Toivo Aho, Jorma Kangas, Matti Mäntylä, Sointu Aho, Meeri Tikkakoski, Marja-Liisa (Maija)Viisteensaari, Tuula Viisteensaari, Marja-Leena Suvanto.
Keskirivi: Terttu Haapala, Riitta Viisteensaari, Sinikka Aho, Ritva Korpela, Tuula Lindholm, Pauli Salmela, Leo Tikkakoski (Finnilästä), Arto Salmela, Marja-Leena Saari (vähän alempana), Marjatta Haapasalo.
Ylärivi: Lauri Järvelä, Antero Aho, Mauri Salolehto, Unto Salmela, Jorma Suvanto, Heimo Korpela, Sanni Salolehto, Kyllikki Löija, Tuula Salmela, Lahja Härkönen.