Isännän paras ystävä oli hevonen. Hevonen oli ennen vanhaan sellainen talon sympooli, eikä se saanut olla mikään ”karvakintas”. Mies hoiti hevoset ja nainen hoitivat karjan. Salmelan isännät hoitivat hevosensa erinomaisesti ja pitivät kunnia-asianaan sitä, että ne pysyivät ulkonäöltäänkin hyväkuntoisina ja kauniina. Talon hevoset ruokittiin hyvin ja runsaasti, heinien sekaan laitettiin jyviä ja jauhojakin. Isännän rakkaana työkumppanina se oli aivan eri asemassa kuin muu talon karja. Hieman mielikuvituksettomia vanhan ajan salmelalaiset olivat ja hevonen saikin nimensä pääasiassa värinsä mukaan
Matti Matinpojan ajoista asti hevonen on ollut pyhä. Hevosta, kuten karhua, hirveä kunnioitettiin ja palvottiin. Onnea taloon hankittiin rakennusvaiheessa muuraamalla hevosen pääkallo takan perustuksiin [EE]. Näin sen henki asui talossa. Jouluakin Matti vietti hevosen juhlana. Tämä tulee esiin kuinka hevosta kohdeltiin: hevosta ei syöty milloinkaan, haudattiin nylkemättä nahkaa. Aivan vanhinta perua on hevosen kengittäminen juhlakuntoon ennen sen tappamista ja riimun laittaminen sen päähän haudattaessa [EE].
Salmelan tunnetuimmat hevostalot ovat Uusitupa ja Uudentuvan pojan Demetriuksen talo Halsualla, Niemen numerolla. Uudentuvan isännät Juho Henrik II ja hänen poikansa Juho Heikki III Salmela olivat paikkakunnan välskäreitä ja siten hevoset saivatkin parasta hoitoa. Juho Heikki III:n veli Demetrius piti Halsuan kirkon vieressä kuuluisaa hevostilaa. Tila oli 1900-luvun seudun tunnettu kestikievari ja paikkakunnan hevosmiesten kokouspaikka. Kyydityksiä varten Demetrius oli hankkinut kantakirjatammoja ja hän olikin laittamassa liikkeelle Halsuan hevosenjalostustoimintaa.
Kuva. Demetriuksen poika Yrjö on kirjoittaunut kuvan taakse: “Tamma jonka Taunon kanssa ostimme kevät markkinoilla Kokkolassa 1922 hinta 8,500:- Se on tiine Kälviän Remusta.”
Vanhalla ajalla hevonen oli omalla tavallaan rahaa. Palkkaa maksettiin tyypillisesti miestyöpäivän mitalla, työmiehellä ja hevosmiehellä oli eri liksa. Samoin taksvärkkejä, sopimukseen perustuvia töitä, määriteltiin mies ilman hevosta tahi hevosen kanssa. Tyypillisiä vanhan ajan hevosmiehelle määriteltyjä töitä olivat kirkolle tehtävät työt, torpparien ja mäkitupalaisten isännälle tekemät työt sekä 1700-luvulta alkaen kruunulle tehtävät palkkatyöt, kuten teiden kunnossapito, soiden ojitus tai joen raivaaminen.
Omat työt heinäpellolla ja metsätöissä tehtiin hevosen kanssa. Samoin talkoisiin käytiin talo talolta kutsumassa ja tapana oli tarkoin pyytää kuinka montaa henkilöä ja hevosta toivottiin talkoisiin tulevan. Kannattaa huomata, että ei ollut tapana tarkemmin pyytää, vaan talkoisiin lähti talosta miehiä, naisia tahi lapsia pyydetyn määrän mukaan.
Salmelan pojat oppivat peltoja kyntämään hevosen kanssa hyvinkin nuorena, kuten Kasperintuvan Alfred 6-vuotiaana. Tyypillisesti pelto kynnettiin kahden hevosen vetämällä auralla. Joka talossa ei kahta hevosta ollutkaan, ja naapurin kanssa sovittiin hyvissä ajoin ja tarkkaan milloin hevonen on lainassa. Alfred muistaakin [Ä] eräänkin kalareissun, josta polvenkorkuinen poika joutui pulaan: Olin auringonnousulta lähtenyt onkimaan ja tällä kertaa tuli kalaa kovasti. Isoja ahvenia ja särkiä nostelin vähän väliä ja kun suurten kantamusteni kanssa ehdin yhdeksäksi kotiiin, näin naapurin hevosen pihalla tikapuihin kiinni pantuna syömässä ruohoa. Salamana iski päähäni ajatus, että minua on jo kauan odotettu kyntämään, sillä isäni, niin oikeamielinen kuin olikin, vaati, että kun vieras hevonen lainataan sillä on kynnettävä koko päivä, kuten naapurikin tekee päinvastaisessa tapauksessa. Hän ei voinut rankaisematta sallia sitä, että poika on ongella ja vieras hevonen työttömänä.
Kuva. Maineikas ravihevonen Piritin oli Reemin viimeisin ajokkinsa, kuvassa Kannuksen Reemi jääraveissa.
Matti Matinpojan aikaan hevoset sekä karja laidunsi metsissä. Metsälaitumet olivat laihat, koska hevosten täytyi liikkua laajalti eikä sitä voitu sulkea hakoihin. Viikkokausia omissa oloissaan kesälaitumillaan kulkevat hevoset päätyivät helposti kulkemaan liian kauas. Samoin metsissä ne saattoivat vahingoittaa jalkansa, vajota suonsilmään tai jäädä petojen uhriksi. Viimeistään 1700-luvun puolivälissä Räyringin taloissa ryhdyttiin pitämään hevoshakoja, jossa hevoset saivat olla yönsä silloin harvoin, kun niitä kesäaikaan tarvittiin talon töissä. [EE]
Talvisin vanhan ajan tallit olivat usein hataria ja kylmiä. Siten olikin pakkasilla tavallista, että hevonen kengitettiin tuvassa. [EE]
Tyypillisesti alueen taloissa oli 1600-luvulta asti kaksi hevosta. Iso-Antin ja hänen poikiensa aikana 1700-luvun lopulla Salmelan talo vaurastui nopeasti. Juho Antinpoika olikin Jokilaakson neljänneksi varakkain karjankasvattaja. Vuoden 1828 perunkirjan mukaan Juholla oli 4 hevosta, vain sukulaismiehellä Ukskosken Aapramilla ja Läspän isännällä oli yksi enemmän. [EE]
Petoja vanha kansa pelkäsi, vaikka niitä ei ollut niin paljon kuin voisi luulla. Susi oli hevosille kesäisinkin melko vaarallinen, mutta karhu tappoi karjaa vain pahansuovan noidan nostattamana. Ajoittain pedot tekivät suuriakin vahinkoja: Haukan talon perustajan Yrjö Simonpojan koko karjan lampaita lukuun ottamatta ne tappoivat kesällä 1691 kaksi hevosta, kahdeksan lehmää ja yhden mullikan. Yrjö oli muutenkin määrätty epäonnistumaan ja varmaankin noidan kiroama, sillä Isoviha ja kasakat ajoivat Haukan talon autioksi. Ja siis tähän taloon 1723 Liisa Antintytär Store ja vävy Jaakko Laurinpoika Salo asettuivat. [EE]
Kun puhutaan hevosista, tulee mieleen nykypäivän suuret ja uljaat rotuhevoset. Vanhalla ajalla olivat sekä isäntä että hevonen huomattavasti kitukasvuisempia. Salmelalaisten maatiashevosten korkeus oli 1600-luvulla satulan takaa mitattuna vaivaiset 105-130 cm. Se oli sen ajan oloihin sopiva eläin: sitkeä, karaistunut ja vähällä toimeentuleva. Karuissa oloissa ja heikolla ravinnolla pienen kokonsa takia tuon ajan hevoset selvisivät verrattain vähäisellä talvirehulla. Samoin talossa pystyttiin pitämään usempaa hevosta, joten määrä korvasi laadun. Ajan saatossa hevosten koko kasvoi, mutta vielä 1800-luvun lopullakin korkeus oli vaivaiset 135-140 cm. Hevoset toki muistetaan vankkarakenteisina, väkevinä ja sitkeinä. [EE]
Vanhastaan Salmelassa oltiin hyvin ennakkoluuloisia tammojen pitämistä ja varsojen kasvattamista kohtaan. Isännät ostivatkin usein hevosia kovalla rahalla Hämeestä, tyypillisesti Jyväskylän markkinoilta [EE]. Uuden ajan tullessa asiat muuttuivat. Demetrius Salmela perustikin yhdessä muiden Halsuan hevosmiesten kanssa Halsuan Hevosjalostusyhdistyksen vuonna 1904. Kantakirjatammojen lisäksi hänellä oli seutukunnan ensimmäisen kantakirjaori, jonka sovitteleva ja hyväntahtoinen poliisimies oli nimennyt tarkkaan harkiten: Halsuan Sopu. Isäntien kilvanajot saivat nyt järjestäjän ja yhdistys piti saman tien paikkakunnan ensimmäiset kilvanajot. Aluksi yhdistyksellä ei ollut omia siitosoriita vaan käytettiin Halsualla astutuskäytössä olevia valtion oriita. Sittemmin ja vielä tänäkin päivänä Salmelan pojat ovat omilla oriillaan pitäneet huolta siitä, että pitäjässä on aina ollut käytettävissä hyvää jalostusainesta. [OO]
Salmelan liikennelaitoksen historia
Matti Matinpojan saapuessa Salmelaan, Kokkolan ylimaassa ei ollut vielä teitä vaan kulkureitit olivat vähitellen vahvistuvia polkuja. Keski-Pohjanmaan soisilla lakeuksilla polkuja jouduttiin tuon tuosta vahvistamaan nevojen ylittävillä pitkospuilla. Sittemmin 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla alkaa jo ilmestyä mainintoja ylimaan teistäkin. Tiettävästi tie Kokkolan-Vetelin välille on rakennut 1600-luvun lopulla ja Kokkolan pitäjän karttaan 1744 onkin jo merkitty ylimaahan johtava tie, joka lähti emäseurakunnan kirkon luota, saapui Vetelin kirkolle asti ja päättyi joen rantaan vähän matkaa Heikkilän talon yläpuolella, muutaman kilometrin päähän Salmelasta. Tie on tiettävästi ollut kärryillä ajettava, joskin huonokuntoinen ja käyttökelpoinen vain osan ajan vuodesta. [EE]
Talvella kuljettiin erillisiä talviteitä, tuo Kokkolaan menevä tie päättyikin Heikkilään kohdassa, jossa paljon käytetty sisämaasta tuleva talvitie nousi siinä koskien takia jäältä. Tämän tien luonteesta ei ole tarkkaa tietoa, mutta kaikesta päättäen se oli kärryillä ajettava, joskin huonokuntoinen, niin kuin muutkin tuon ajan tiet. Siten Salmelasta ei päästy siis kärryillä tervaa ja muuta tavaraa kuljettamaan kesällä, vaan reissuun lähdettiin kesällä veneillä tahi talvella hevosreessä. Alueella oli paikallisia kyläteitä, Halsuan kylätie suututti 1686 kirkkoherraa ja Vetelin Pulkkisesta meni Perhon suuntaan jonkinlainen tie viimeistään 1730-luvulla. Nämä kylätiet kuitenkin lienevät olleen ainoastaan ratsupolkuja ja talviteitä. [EE]
Kaikenkaikkiaan pitkälle 1700-luvulle salmelalaiset Salmelasta, Ukskoskelta ja Haukalta kulkivat joko jalan, veneellä tahi selkähevosella. Niin perimätietoa kertoo rakastetun rovastin Anders Chydeniuskin liikkuneen y ratsain limaan perukoilla. Tästä ymmärtääkin, kuinka ensin Matti Matinpojalle oli tuskallista kulkea seitsemän peninkulmaa Lohjalan kirkkoon ja kuinka Vetelin kirkon valmistuminen vuonna 1639 helpotti elämistä. Matin poika Matti Ukskoski e Store sekä jälkipolvista Liisa Antintytär Haukka e Store joutuivat kuitenkin kulkemaan aina vuoteen 1782 asti Perhosta Veteliin kirkkomatkansa, kunnes Perhoon tuli oma kirkko. Vaikka Salmelan väen kirkkomatka oli enää 12 virstaa, keskustelu Salmelan kirkon perustamisesta on käynyt vuosisatoja.
Kuva. Juho Heikki III Salmela, Uudentuvan välskäri ja hevosen haastaja, tekninen ihmelaite polkupyörö
Matin poika Matti Uksoski ja myöhemmin Liisa Antintytär Haukka asettuivatkin tuon ajan valtatien varteen, Savolaisten talvitien reitille. Tuon ajan kesäteistä ei ollut kovinkaan paljon apua tavaroiden kuljetukseen. Isännillä oli valittavanaan joko vesireitti tai lykättävä talveen. Talvella Kokkolan ylimaassa käytettiin Savolaisten talvitietä, jota pohjoishämäläiset ja savolaiset olivat jo vuosisatojen ajan kulkeneet tärkeään kauppakaupunkiinsa Kokkolaan. Eri reittejä lienee ollut, mutta Perhon Möttöseen jälkeen tultiin salmelalaisen Ukskosken kautta Haukalle, sieltä Vetelin Heikkilän tienoille ja vakiintunutta tietä Kokkolaan. Möttösestä talvitie kulki joen rantaa Ukskoskelle ja sitten monien aavojen nevojen yli joesta etääntyen Haukan taloon. Kannattaa pitää mielessä, että Ukskoskeen päättyi venekulkukelpoinen reitti. Sieltä alkoivat Perhojoen kosket ja sana uks onkin vanha suomen kielen sana ovelle: Ovikoski. [EE]
Perhon Haukka oli jo ennen Liisa Antintytär muuttamista sinne 1723 matkamiesten vakinainen syöttö- ja yöpymispaikka. Haukan majatalon tulee mainituksi tuomiokirjassa jo vuonna 1695 ja osoittaa, että valtatie Savoon meni Haukan kautta. Tärkeyttä korosti, että se sijaitsi kaukana kylistä ja oli siten matkamiehille tärkeä pysähdyspaikka. Liisa Antintyttären suku hyötyikin taloudellisesti tästä epävirallisen majatalon pitämisestä. Savolaisten ja pohjoishämäläisten eli siis nykypäivä Keski-Suomena tunnetun alueen väen lisäksi tätä tietä käyttivät ennen perholaisetkin. Toinen nimi Vetelissä tälle salmelalaiselle tielle on Perholaisten kirkkotie. [EE]
Liikkumisen haasteita oli ratkottu jo keskiajasta lähtien kruunut talonpojille asettamilla kyyditysvelvollisuuksilla. Varsinkin kruunun virkamiesten liikkumisen helpottamiseksi Suomessa talonpojat velvoitettiin 1500-luvun lopulta alkaen hollinpitoon, eli määräpaikoissa piti aina olla talonpoikia hevosineen valmiina kuljettamaan matkustavia seuraavaan hollipaikkaan. Vanhasta hollinpidosta kehkeytyi 1600-luvun aikana yleinen kyydityslaitos, niin että matkalainen osti hollikyydin majatalosta toiseen. Maksun sai kyytimies, mutta kyytimiehinä olevien talonpoikien ongelmana oli ajanhukka, sillä heidän piti olla hevosineen passissa.[EE]
Hollikyytijärjestelmään liittyy 1800-luvulla Demetrius Salmela, joka asui ostamaansa Niemen tilaa. Hevosistaan tunnettu Demetrius teki talostaan 1900-luvun vaihteessa kestikievarin ja kyydistyspaikan. Demetriuksen kantakirjatammat olivat kyydityksissä eteviä ja toivat isännälleen mainetta.
Kuva. Reemi Salmela ja uskollinen suomenhevonen pitämässä huolta, että Salmelan armeija pysyy iskukykyisenä Toisessa Maailmansodassa
Teknologian saapuessa Salmelaan hevosen, työnteon sekä liikkumisen vuosisataiset puitteet menivät uusiksi. Koneistuminen, erityisesti polttomoottori, muuttivat hevosen roolin salmelalaisessa kulttuurissa täysin. Hevonen vielä huolsi Salmelan armeijan Vapaussodassa sekä Talvi- ja Jatkosodassa, mutta 1950-luvun aikana sellaiset tekniset ihmetykset kuten auto ja traktori ottivat hevosen roolin liikkumavälineenä ja työjuhtana. Uskollinen hevonen ei kuitenkaan tullut työnnetyksi syrjään, päin vastoin. Hevonen Salmelassa on sekä kilpaurheilija että seuralainen. Isäntien vuosisatainen ylvästely ja kisailu hevosistaan on muuttunut raviurheiluksi. Toisaalta autojen ja traktorien tehdessä työt, hevonen on saanut uuden roolin seuralaisena ja ratsastusharrastuksena.
Ennen kuin Salmelan ravimiehistä tulee tarina, niin voi tutustua myös:
-
S-LA-0010 Laskiaiselämyksiä hevosenkyydissä
-
Reemi Salmela on legendaarinen ravimies.
Kuva. Hevosilla ajettiin myös kilpaa ja juoksijat olivatkin asia erikseen. Räyringissä oli kaksi mestariluokan ravihevosta: Reino Salmelan PYRY ja Eeli Mikkolan PARNE. Kuvassa Reino Salmela ja Pyry Kannuksessa vuonna 1956. Pyryllä oli aikoinaan ja ennätys on vielä tänäkin päivänä voimassa oleva Suomen ennätys perättäisissä voitoissa: 28 kertaa.
Kasperintuvan Tamma
Myös kouluneuvos Alfred Salmela paljastuu aidoksi salmelalaiseksi hevosmieheksi kirjoittaessaan lapsuudenajan hevosestaan julkaisemattomissa muistelmissaan [Ä]. Tarina kuvaa hyvin hevosen merkitystä 1800-luvun lopun maatalon elämässä.
Alfred kertoo: Oli jälleen rauhaton yö. Niitähän sattui aina silloin tällöin. Kun aamulla varhain heräsin, kopisteli takan vieressä ovilattialla vieras hevonen. Se söi rauhallisesti kauroja ja vesisanko oli sen vieressä. Isäni (Aaprami Matinpoika) ja veljeni (Aato, Kasperi ja Antti) nukkuivat. He olivat puolenyön jälkeen tulleet Kalajoen markkinoilta, jossa olivat myyneet vanhan hevosen melkein ilmaiseksi ja ostaneet kaksi sataa markkaa maksaneen toistavetävän tamman. Kokkolan markkinoilla ei ollut niin hyvä hevosvalikoima ja sieltä hevoset olivat kalliimpiakin. Siksi oli kannattanut ajaa Kalajoelle saakka. Matka sieltä oli ollut pitkä ja väsynyt hevonen tuotiin lämpimään tupaan.
Mutta uni ei enää tullut. Se olisi ollut suorastaan mahdotonta, koska tuvassa oli uusi vähän kaikkea oudoksuva hevonen, elävä hevonen. Sen tähden nousin ylös, tulin äitini suojassa lähemmäksi takkaa ja katselin hevosta. Se oli alustapitäen miellyttävä. Se on minun hevoseni.
Kuva. Salmelalaisia heinätöissä uskollisten hevosten kanssa
Oli meillä toinenkin hevonen, raudikko ruuna, mutta sillä oli omat vikansa, vaikka olikin nuori. Se ei vetänyt tasaisesti, vaan löysäsi helposti ja oikutteli muutenkin. Sen rinta oli kapea ja sen voima pieni, vaikka se oli tavallista korkeampi. Se ei sopinut kyntöhevoseksi.
Äitinikin [Tilta] loi aina silloin tällöin katseensa hevoseen. Huomasin, että hänkin hyväksyi uuden tulokkaan. –Sitä täytyy hoitaa oikein hyvin, sanoi äiti. Sinä saat minulta silloin tällöin leivän, jonka voit taittaa tammalle.
Silloin oli hevonen saanut nimensä. Se oli Tamma ja pysyi kuolemaansa saakka vain Tammana, vaikka isäni ja veljeni tahtoivat ristiä sen Liinakoksi. Oikeus antaa eläimelle nimi on aina sillä, joka eläintä enimmän rakastaa.
Äiti puhui hevoselle annettavasta leivästä siten, että heti tiesin siihen sisältyvän salaisuuden. Sitä ei saa sanoa isälle, sillä hänelle hevonen oli vain hevonen, luontokappale, mutta äidille se oli enemmän ja minulle vielä enemmän. Etsin heti leipää ja annoin sitä Tammalle.
Hoidin Tammaa enemmän kuin kukaan muu, vaikka olinkin niin nuori, etten siihen kunnolla pystynyt. Harja sitä miltei lakkaamatta. Pitkät syysillat viivyin tallissa. Tein apetta, kannoin kiululla navetasta haaleaa vettä juotavaksi. Työnsin heiniä häkkiin sen eteen. Hakkasin hakoja sen alle. Loin lantaa. Yritin vyöttää loimen pakkasilla sen selkään ja vaikka aluksi en onnistunut, vähän isompana pystyin siihenkin. Ja jos Tamma oli maannut reitensä, pesin sen saippuan kanssa lämpimällä vedellä ja kuivasin hyvin. Pimeän aikana minulla oli mukana pieni lyhty. Pihalta Tamma jo sen tunsi ja hörähti. Se ymmärsi, että olin sen ystävä. Se voi joskus hiukan näykkäistä hihaani, mutta aina ystävällisesti ja leikillä, vaikka naapuritalon emäntää se kerran puri pahasti rintaan ja vanhempaa veljeänikin käsivarteen. Kerran veljeni nouti sillä elolavoilla puukuormaa. Minä istuin hajasäärin ylimmän puun nokassa, kun kärryt kolahtivat kiveen ja putosin alas jalat rattaan alle. Kun Tamma oli varmasti vetänyt kärryt ylitsei, se itsestään pysähtyi odottamaan, kunnes veljeni nosti minut uudelleen kärryille.
Vähän vartuttuani minusta tuli aika ajomies. Ruuna myytiin ja Tammalla suoritin kaikki ajot, joihin kykenin. Kyntämisenkin aloin kovin aikaisin ja kykenin siihen vain siksi, että Tamma itse kuki niin kuin piti. Monesti suutuinkin sille, kun pellot olivat kiviset ja kytömaat kantoiset, mutta Tamma oli kärsivällinen eikä koskaan suuttunut. Kahdeksantoista kilometrin päästä jo kymmenvuotiaana ajoin heinät talvisin ja viisas Tamma osasi kulkea niin, että kuorma vain harvoin kaatui. Sellaisessa tapauksessa olinkin pahassa pulassa, mutta jotenkin aina selvittiin, ellei muuten niin odottamalla, että joku saman tien kulkija auttoi kuorman pystyyn.
Tamma oli harvinaisen laiska. Sellaisena se hyvin sopi pienen ajomiehen hoitoon. Kyllä veljeni sillä pääsi kovaakin ja jos muita hevosia oli samalla tiellä, Tamma kyllä piti puolensa omasta halustaankin. Minä en sitä juuri koskaan hoputtanut. Kun minun oli haettava taloon kätilö, Tamma kulki yhtä hiljaa kuin tavallisesti enkä ymmärtänyt, että kiirettä olisi ollutkaan. Kätilö kuitenkin vaati nopeampaa kyytiä ja minun oli vaikea saada Tammaa juoksemaan, vaikka kuinka koitin. Kätilö suuttui, Tamma ei ollut millänsäkään. Mutta raskaat kuormat se veti rauhallisesti ja sitkeästi. Sillä oli voimaa.
Muutamana syksynä käytin appeeseen entistä enemmän jauhoja. Oli ollut hyvä kauravuosi ja tuulimyllyssä voin itse jauhattaa niitä sen verran kuin halusin. Tamma alkoi lihoa. Mutta samalla se sai halun käyttää voimiansa. Niinpä se maantieltä kotiinpäin poikettaessa kerran pillastui ja tuli pihaan täyttä laukkaa. Ja sen jälkeen se tyhjin kuormin tullessansa samassa paikassa aina kohotti korviaan, vilkaisi taaksensa ja teki saman tempun. En sitä estänyt, sillä tie oli suora ja Tamma hiljensi menoa aina jos sitä hillitsin. Minua moitittiin sopimattomasta ajosta ja Tamman ja minun täytyi luopua tästä huvista.
Kesäisin oli Tammalla useampiakin joutopäiviä perättäin. Silloin se oli vietävä parin kilometrin päässä sijaitsevaan hakaan. Se oli yleensä minullekin hauskaa, sillä sain samalla ratsastaa. Ratsastin melkein aina täyttä laukkaa suurimman osan matkasta. Sen oppi Tammakin ja piti siitä. Putosin joskus selästä, mutta Tamma pysähtyi heti ja odotti, kunnes pääsin kipuamaan takaisin, ellei muuten, niin kannon päältä tai juurakkokoon reunasta. Haassa Tamma taas kuuli ääneni ja lähti heti tulemaan luo, kun saavuin sitä noutamaan.
Naapuriin Antti Eliaanpoika Salmelan Ellantuvalle oli ostettu amerikkalainen rotuori. Se oli suuri, huomattavasti suurempi kuin suomalaiset hevoset. Sitä tarkoitettiin käyttää paikkakunnan hevosrodun parantamiseen.
Tammalla oli omat aikansa, jolloin se oli hiukan hermostunut. Ratsastin sillä eräänä sunnuntaina kirkolla käynnin jälkeen kytömaan läpi hevoshakaa kohden. Tienvarrella oli Ellantuvan sarkoja ja ori oli viety saralle syömään. Rautakettinki oli heikosti kiinni tangossa. Tamma kohotti päänsä ohimennessään ja oli aloitti hirnunnan. Se hyppi pystyyn ha viimein kettinki oli irti. Hurjana se ryntäsi Tammaa kohti. Hoputin Tamman kovaan laukkaan ja sillä olikin hurja halu mennä kovempaa kuin koskaan ennen. Niin lensimme vinhaa vauhtia yli sarkojen, ja kun ori saavutti ja yritti nousta pystyyn, Tamma potkaisi takakavioillaan valtavia iskuja sen rintaan. Mutta pian ori oli jälleen tulossa. Sen huohotus ja ähkinä kuului korvissani, mutta aina Tamma potkaisi takajalat korkealle ilmaan ja oriin oli hiljennettävä vauhtia. Kiisimme kauan hurjasti milloin mihinkin suuntaan enkä ajatellutkaan ohjata ratsuani. Pidin vain harjasta kiinni kaikin voimin. Ajattelin miten pääsisin pois ja miten pelastaisin Tammani.
Ori tappaa sen, pelkäsin kauhuissani ja tappaa minutkin. Ja nyt alkoivat jälleen lapsuuteni unet, joissa kaikki Noakin arkin eläimet hyökkäsivät toistensa kimppuun ja minukin kimppuuni, huutelivat ruokottomuuksia ja tahtoivat tappaa. En tajunnut enää muuta. Kaikki yhtenä myllerryksenä lensi kohti koko maailman romahdusta. Mutta lopuksi Tamma hyppäsi äkkimutkan ja minä putosin. Tamma oli pysähtynyt enkä voinut suojata sitä. Sen ymmärsin, että sidoin oriin kettingin lujasti puuhun. Kun orit rauhoittui, tamma siirtyi tarpeeksi etäälle ja jäi odottamaan minua aivan kuin häpeissään.
Tamma vanheni vihdoin. Oli jo ollut pitkään poissa kotoani, kun sen elämä päättyi. Halusin kuitenkin käydä sen haudalla. Oli kaunis kesäsunnuntai. Kuopaksi painuneella kohdalla kasvoi korkea sekaruohikko ja paljon kukkia. Tavallisesti niitä sanottiin rikkaruohuoiksi, mutta minulle ne olivat enemmän.
Ja minä ajattellen kertasin Salomon Saarnaajasta hyvin muistamia lauseita. ”Ei ihmisellä ole mitään enempää kuin karjallakaan. Kaikki ovat mullasta tehdyt ja kaikki jälleen multaan joutuvat.” Mutta jos ihmisellä on kuolematon sielu, eikö se ole muillakin, jotka tosiasiassa ovat parempia ja kovaosaisempia ja ansaitsevat tulevan elämän paremmin kuin me. Ei Jumala voi olla tätä ymmärtämättä.